Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En
muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että
jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei
sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä
paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta
kummastakaan--mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin
kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa
varten.
Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli
tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle
puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt
ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan
tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut
mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän
sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä
pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra
viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja
kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen
palttoo ja uusi lakki.»
Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani
ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon
huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät
muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan
riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani
kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja
tonkii;--sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää
etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;--
hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien
varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet
ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut
ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.
Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään
ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle
»uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan
ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin
toisellakaan,--huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,
jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan
ensimmäisen mielikuvani häviö.
Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,
leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja
maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt
harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs
toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua
pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja
ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja
turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee
selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,
niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin
kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se
ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman
pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan
sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta
syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä
levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka
oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.
Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta
itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa
kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä
kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei
tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi
minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.
Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli
päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,
olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.
Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava
niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin
olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran
elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,
oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että
työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi
ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät
vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin
kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu
lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja
alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä
hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston
voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä
luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä
kaupungin.
En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä
oma laatimani kuva mielessäni.--Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.
--Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä
ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.--Kuvitteluni lähtökohdaksi
olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja
ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin
tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme
vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin
minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän
oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se
sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan
kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs
kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa
toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat
talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat
sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin
samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.
Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi
varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä
olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,
valkean kirkon ympärillä!
Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja
kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta
koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä
vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.
Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu
kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli
silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on
yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli
pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä
ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani
uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti
toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen
keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen
lankkaus--minun tuleva asuntoni, kuulemma--ja kun siihen oli palttooni
riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä
istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin
täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan
ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.
En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää
syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista
kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla
molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet
... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan
kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat
ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» ... vaikka minä sanoin olevani
Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee
kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää
jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö
nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?
Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen
höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä
enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä
pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa
huoneessa...
Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin
pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.
Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en
vaikka--tappaisivat.