--Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen
peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista.
--Hyvä on!--Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että
kiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos!--Ja nyt saat tulla tänne niin
likelle minua kuin tahdot--jos vain tahdot.
--Jahka ma järjestän hapseni ensin.
Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden
nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti
hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä
päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.
--Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.
--Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme
menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.
--Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?
--Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta
takaisin niinkuin aina ennenkin.
--Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle,
niinkuin olet luvannut.
--Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?
--Niin tyyntyköön sitten!
--Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?
--En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän
päättävästi hatun päähänsä.--Eihän meillä oikeastaan ole heidän
kanssaan mitään tekemistä.
--Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että
kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä
hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän
näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä
silmällä tuolta näkötornista.
--Sinä laskettelet .... missä on kiikari?
--Kajuutassa.
He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri,
kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli
hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli
petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi
suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.
--Ei, mutta todellakin!
--Näetkö mitä?
--On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva
seisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina
sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen
muitakin.
--Minä heilutan heille hattuani!
--Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita
ja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!
--Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle
äsken vastaantullessaan: »Vai niin, _herrasväki_ menee purjehtimaan».
ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt
neuloja kielensä kärjestä silmilleni.
--Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin
ihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin,
että olin vähällä pyytää häntä mukaan.
--Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa
sinua tämän illan tanssiaisiin.
--Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ...
minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on
lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt
muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi
tilassa.
--Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja
kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.
--Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen
vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!
--Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen
suojasta.
--Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...
Ja hetken kuluttua:
--Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti
kohta, kun minut näit?
--On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta _jo ennenkuin_ sinut
näinkään.
--Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama
tunne.
Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he
ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät
toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin
että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti
paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.
--Ja kohta kun minä sinut näin,--sanoi hän, joka oli perässä, sille,
joka päätään hänen polveensa nojasi--kohta maihin astuttuani ja
tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja
minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi
ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.
--Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä
alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui
vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et
siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli
haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden
vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit
minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...
--Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella
sanalla.
--Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.
Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja
lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden.
Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut
harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty
siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua
kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista
ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä,
suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut
muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä
hiipiä rinteitä ylös.
Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan.
He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden
valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen
nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina,
joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.
--Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.
--Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi
niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu
taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi
vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka
tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän
huolista.
--Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden
mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ...
enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ...
päinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen
paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut
siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään
välittämättä.
--Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on
sama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.
--Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme
toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä
ole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa,
saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.
Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin
viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle,
missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon
harjalta toiselle.
--Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset
epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan
aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi
halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...
--Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin,
lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme
ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin
pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.
He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja
kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään
purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:
--Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta
sisään ... saat ehkä jo tänä iltana.
--Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!
--Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?
--Tahdon...
--Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen,
laitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme
vasta huomenna.
--Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!
Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen
saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä
satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan
saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat
purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.
Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi
jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi
hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat
korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät
lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa,
kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa
olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin
valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden
tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja
kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.
Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan
suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen
ajamana:
--Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!
--Ja miksemme voisi?
--Mutta kuinka sen voisimme?
--Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!
Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä
eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin
muistellessaan.
--Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka
kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...
--Ja kutsumme sen--Unholaksemme!
--Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään
mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin
linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään
ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään
tietämättä minne.
He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin
vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät
kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.
--Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että
puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?
--Olen, olen!
* * * * *
Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain
hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.
--Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.
--Entä minä?
--Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon
valmistan sinulle tilan.
Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja
villaiset vaipat rannalle.
--Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?
--Et saa, et vielä.
Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän
siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen,
kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän
luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän
paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:
--Hyvää yötä, armaani!
Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan,
kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa,
katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja
ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä
enää odottaakaan.