Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.
Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että
olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi
ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin
tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä
silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin
pikkuseikkoihin.
Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden
koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään
uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus
siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei
sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat
asiat.
Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä
pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani
niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,
tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,
pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.
Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla
olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.
Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,
olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa
ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne
villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin
itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko
seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla
kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja
palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin
tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli
taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja
istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin
tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen
takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi
liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,
kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,
alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla
varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen
kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan
orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.
Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja
huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!
Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,
kuin olisin päässyt »kylään».
En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että
isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla
istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.
Kenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten
kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään
astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun
tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia
leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja
sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin
pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,
jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan
tupakan.
Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai
tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa
meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran
kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi
pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne
olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin
housut, jotka äiti pani nappiin,--ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin
pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä
kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,
kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani
seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta
jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät
silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan--oi, jospa olisivat
vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!
Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari
haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa
varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus
kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se
melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,
kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja
kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun
palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen
matkamiehen hevosen kavioiden kopse.
Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä
eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille
vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin
alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja
voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,
kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.
Matti katsahtaa päin ja kysäisee:
--Nytkö sitä viedään kouluun?
--No nyt!
--Miksikä sitä koulitaan?
--Papiksi.
--Eikö ole ikävä kotoa lähteä?
--Lysti toki on.
--Elähän sano, jos vielä itket.
--Itse itket ennen.
Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen
valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka
kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin
taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,
sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta
suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä
huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.
Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta
ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.
Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden
ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo
mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin
edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.
Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen
aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä
kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka
isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja
ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,
että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä--ja niin sitä lähdetään.
Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman
tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret
seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä
mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän
väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää
kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas
kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.
Sinne jää koti, sinne äiti--ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja
kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä
vielä, mistä lähti ja minne menee.
Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta
selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.