Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan
hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa
tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä
kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä,
jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras
sattuu niille maille, missä hän asuu.
Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja.
Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille
paitsi yhden, jota hän itse asui.
Mutta mitenkä hän sitä asui?
Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään,
joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.
Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia
huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta
siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee
ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa
hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on
moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän
ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan
klassillisen vastauksen:--»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»--
»Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan
tarinan mies:--»Eihän se poudalla vuodakaan!»
Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää
toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon,
muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.
Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla
kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet
milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa
suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa
kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona
hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun
niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa
toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa
pellolleen, vastaa hän:--»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa,
kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»
Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä
kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.
Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin.
Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin
vaatimuksesta oli _pakotettu_ panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea
valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä,
hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja
pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen
kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:--»Onhan niiden sieltä
itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.
Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja
ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa
kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan
olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.
Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia
vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen
talon akka sanaa tuomaan:--»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman
sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa.
Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:--
»Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken
rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»
Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä
sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:--
»Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä
sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»
Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä
muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä
yht'aikaa.--Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi
asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos
yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas.
Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse
toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika
menee ohi.--»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten
noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.
Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli
maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään
pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan
kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli
jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä
kotiinsa siivottaviksi.--»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun
et tarvinnut» kysyttiin häneltä.--»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan»,
arveli Matti.
Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä.
Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita,
vetää hän rahat pöytään.
Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa
lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata
heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.--»Mikset
ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:--»Olisihan nämä
rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin
ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia
katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian
alkaen tuoduksi.»
Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän
keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä
puhuta.
Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen,
mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli
Matti Kujeiseksi.
»NYT NE TULEE!»
Pikkukaupungin kuva.
Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä
on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja
saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona
pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut
koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä
täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet
päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit
vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet
kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan
lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on
taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä
ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin
perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne
keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan
yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä
he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän
kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.
Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee
sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu
kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta
retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.
--Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään
vesipuodille.
--On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ...
ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.
--Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!
--Niin, eivätkä tule laivat!
--Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä,
niin sulavat jäät paikoilleen.
--Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!
Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä
ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan,
tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...
--Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän
aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.
Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.
Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen
korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se
siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän
perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta
suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään
kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan.
ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi
uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä
käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja
musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja
aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja
jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä,
kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena
helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.
Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki
ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne
uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne
tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa
oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata
venheen rautaisen pohjan.
Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin
paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin
heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat,
kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla
lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja
rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot
etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko
kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja
aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin.
Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli
tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä
kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt
kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.
Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan.
Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä
kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne
talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä
pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet
väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut.
Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota
sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista
sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo
sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se
pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain
menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ...
että se oli suorastaan hävytöntä...!
--Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.
Mikä tähän on syynä?
--Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli
yhtä liikutettu.
--Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha
kaupunkilainen ilmoittaa.
Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä
kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja
sanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde.
Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!
Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan.
Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta.
Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut
tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet
ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla,
jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä
etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti
tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi
jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin,
niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen
ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla
salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli...
Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä
se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.
Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä
mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin
jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana
sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut
20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo
toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan
monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja
vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää
muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän
talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa
puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»
Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin
tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan
vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen
maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas
levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä
paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo
olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen
harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.
--No, kohta siinä ei auta mikään!
--Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä,
ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.
--Jokohan niin?
--No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo
viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain
tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista
tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät
tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon
vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.
--Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan
lähtevät.
Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla
odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja
tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät
pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille,
jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä
käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada
aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle
iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin
kuin muuten oli tavallista.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit
hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät
hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,--
niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:
--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä
rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä
sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa
oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan.
Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin
vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.
Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla
ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa
ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne
siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.
--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.
--Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.
--Mitä sanoi? Mitä sanoi?
--Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.
--Mitkä? Mitkä?
--Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!
Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan,
jätti omine valtoineen remppasemaan.
Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa
ja olivat saranoiltaan retkahtaa.
--Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi
isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon
juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.
Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta
jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta
astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis
eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.
--Elä jätä! huusi hänelle rouva.--Odota, minä tulen kanssa! Kuule!
--Tule sinä lasten kanssa!
--Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!
Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo
portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin
rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona.
Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden
laulamasta.
Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla
niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa
tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen
liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että
rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa
eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa
pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle
siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.
--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä
isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin
muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana
koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.--Elä jätä, elä jätä! Odota!
Voi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa
pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!»
toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää
suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut
pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja
rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää,
ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää,
ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa
ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun
karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä.
Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi
näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin
ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he
kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja
jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta
suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada
katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä
sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä
rantaan ennenkuin laivat.
--Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano,
tiedätkö?
--En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!
--Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!
--Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!
--Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...
--Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!
Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja
vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen
suihin ja porttikäytäviin.
--Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ...
ei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra--!
Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä...
Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan
toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».
Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan
vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina,
komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso,
kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja
perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle
iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi
edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen
kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen
ääneen...
--Hurraa!--Hurr...rrraa...aa!
Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät,
survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla
reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton
veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan
saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat
reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi
päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin
kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he
olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.
--Mene matkaasi sinä!
--Minä tässä ensiksi olin!
--Elä survi! Minä otan rossin kiinni!
--Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!
--Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!
--Se ei siihen kuulu!
--Elä tappele!
--Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman»
omistaja.--Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen!
Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!
Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin.
Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla
toivottaa tervetulleeksi.
--Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!
Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa
jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se
yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni
juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä
viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli
likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain
tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen.
Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina
heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän
seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja
kohotti toisella lakkiaan.
--Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän
vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa
asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu
väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.
--Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat
köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan
kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun
peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan
kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja
hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi
saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille
lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen
voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa
selälleen.
--Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa
syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla
koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin.
Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen
tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille
sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan
juureen soitettaisiin.
--Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden
rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus.
Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi
sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen
päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja
puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen
helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova
väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän
olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.
--Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.
--Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!
--Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!
--Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!
--Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän
tekee! Henki se on sinussakin!
Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään
hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat
etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta
vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja
kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla
merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini,
joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he
katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään.
Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin'
on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja
mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit».
Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e.
Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.
Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin
tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan
tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan
palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa
kuitenkin samanlaisina.
Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat,
tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun
heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he
vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten
väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden
uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla
ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin
matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.
--Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?
--Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.
--Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...
--Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?
--Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan
siihen töksähti kuin seinää vasten...
--Vai että niinkuin seinää vasten...
--Juuri kuin kallion kylkeen...
--Katso, katso!
--Ja sitten te taas rynnistämään...
--Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...
--Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten
taas muksautettiin...
--Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...
--Se on suikea kuin kuikan kaula...
--Paras paatti tämä on näillä vesillä...
--Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan
hakea muualtakin.
--Kaukaapa saa hakeakin...
--Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja
muille...
--Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä
tullut rantaan?
--Eikä ole tullutkaan, eikä tule...
Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri
sanoilla ja uusilla vivahduksilla.
kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat
temput tehtiin uudelleen.
* * * * *
Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli,
olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja
laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin
kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä
itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät,
naiset varsinkin.
--Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!
--Kiitoksia!--Kiitoksia!
--Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina
ennenkin!
--Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva
on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään
päässyt.
--Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!
--Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta,
hänen on kaikesta kunnia!
--»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se
jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä
komentaa.
--Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.
--Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen
me teitä odotimme.
--Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä
nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei
tuullut moneen viikkoon...
--Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...
--Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.
--Ja se onnistui...
--Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...
--Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?
--Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja
saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.
--Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme
laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään
eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille
itselleen sanomaan.
Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:
--Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.--Koska nyt siis saattaa sanoa
laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin
porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka
ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on
minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka
vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että
olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän
retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja
istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa
hyvä ... minä menen...
Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia
tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat
alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.
Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja
puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja
että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli
kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan
kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat
sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin,
joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat
nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin
iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin
keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja
puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä
muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan
kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit
heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät
jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin
kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan
merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on
niin erinomaista ihailemista.
Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät
siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli
sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten
muistiin pantaman.
--Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!
--Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule,
niin...
--Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden
lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...
--Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule
matemaattisesti tarkka.
--Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!
--Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä
tarvitaan...
--Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan
laitaan.--Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta
tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja
ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas
saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme
tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman
... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm
... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä
pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ...
eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!
Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen
»hurraa» huudettiin.
Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin
ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat
herrat yhteen ääneen huutamaan».
--Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...
--Ne on ne herrat...
--Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...
--Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...
--Vaan ottaakos ne...
--Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.
--Rahallaanhan sinne päässee.
--Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin
edestään...
--Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...
--Jos kohta kaikessa muussa...
--Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää
niinkuin muidenkin...
--Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen
yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...
--Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...
--Antakaa tietä...
--Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...
--Suu kiinni, kollo!
Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään
toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja
heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä,
jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti
kohta sen perästä tuleva toinen.
--Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta
varmaankin lähtevät.
--No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta
heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään.
Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi
laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan.
Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella
rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
--Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä
hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
--En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ...
vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen
booliin, kun hän kerran itse...
--Niin, niin, no hyvästi siksi!
--Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt
nukkuakaan, kun jo tulen.
Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat
sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä
jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä
valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan
huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä
koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa
meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta
kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että
»nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi
ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää
siis sen kunniaksi juotaman.»
* * * * *
Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta
väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän
verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas
sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä
katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään
joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan
ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät
olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat
muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti
tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin
seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja
ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja
vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja
lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa
mainitsematta.
Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten
väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää
ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli
tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja
itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa»
esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä
kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän
ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan
pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut
laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta
päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää
rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut
hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän
käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi
huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille
hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti
sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän,
kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei
viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta
ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta
pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään
pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli
nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän
itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö
ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa
uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.
* * * * *
Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä
olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut
veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää
vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.
Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin
alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet.
Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen
väliin haikea haukotus.
--Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...
--Lähdetään vain...
Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen
kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:
--Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no,
hyvästi nyt sitten!
--Jumalan haltuun...
Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat,
ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen,
että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»
Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata
sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se
tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja
paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei
nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään
siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena
tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen
pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin
konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi
lokkaili laivan ja laiturin välissä.