Vanhan puhemiehen kertomus.
Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet
paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen
sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja
Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä
ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä
toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.
Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan
vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä
naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella
pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden
seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä
ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se
olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin
takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan
menevä.
--Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran
tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.
--Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.
--Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.
--Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.
--Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.
--Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?
--Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.
--Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta
kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko
miettiä?
--Mieti häntä!
Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian
sepälle mietittynä.
--Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.
--Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli
valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?
--Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.
--Mitäs arvelet?
--Mahtaisiko tuo huoliakaan?
--Jätätkö asian minun varaani?
--Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä
myöten valmis.
Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä
käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa
ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa
kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.
Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun
paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.
Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön
kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.
--Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.
--Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla
mielesi.
--Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.
--No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle
lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on,
sen saat uskoa empimättä.
--Jokohan mahtaisi olla totta.
--Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.
Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän
nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä
viisikymmentä markkaa.
--Ota koko satanen! kehoitin minä.
--En ota .... on sitä tässäkin.
--No, kun sillä uskonet...
Ja silloin oli se asia _sitä_ myöten valmis.
--Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet
ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja
siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.
Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei
näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan
valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset
sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy
puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään
häät.
--No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään?
kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.
--Eihän tuonne tullut lähdetyksi.
--Aiotko peräytyä puheestasi?
--Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.
--No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,--ja minä
vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.
--Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.
--Itsesi se on pantava.
Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat
pappilaan.
Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa
näkemään.
--Miksi et tullut? kysyin taas.
--Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.
Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti
omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun
vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja
siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman
vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet
nekin tekemättä.