Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja
järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo
pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia
kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja
kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja
kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä
muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin
kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin
ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat
tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä
hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon
ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee
kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan
erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa
laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain
puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi,
kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli
kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan
tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin
ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä
ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa,
piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen.
Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei
klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin;
siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja
laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta
murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
--Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia
siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle
ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen
ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin
hullunkuriseksi.
Nytkin hänelle tietysti naurettiin.
--No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.
Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.
--Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku
meistä, joiden keskessä hän kulki.
--Yks ryökkynä antoi.
Kaikki kukkasmyyjättäret--samoin kuin bufettineidet--olivat hänelle
»ryökkynöitä», kaikki muut neidit--mamsselleja.
Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa
ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi
kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja
»posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja
räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei
Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime
aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän
oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton,
velkoja koulussa ja yliopistossa,--ja tuota tavallista rinnettä hän oli
vuosien kuluessa luisunut niin alas,--aina laitakaupungin
pikkukapakoiden kävijäksi,--että nyt ei enää pitkään aikaan ollut
muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään
lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään
vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut,
etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla--ja
toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi
kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi
pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja
suorittamaan.
Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti
päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää,
sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden
verhoilla ympäröivät.
--Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja
katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat,
tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi
lukukauvella alakaa auskultierata.
Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti
kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli
saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia
_ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka
tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat
aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin,
ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan
puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.
--Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.
--Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.
Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä
lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti
hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein
herraspojalta».
Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi
voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi
hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta
vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä
pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan,
laulua:
Jos sydän sulla puhdas on
ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.
Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella
muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt
aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi.
Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun
punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin
mukana:
Maljanne, veikkoset, täytelkää,
kun nuoruuden aika on vielä!
mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.
--Etkö juo punssia
--En maista vettä väkevämpöö.
Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei
raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi
pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat
pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja
kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:
--Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!
Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt
hän kieltäytyi.
--Etkö juo?
--En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.
Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä
päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa
sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...
Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet
hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja
innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun
tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla
parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin
yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan
vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.
Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin
korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa,
joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.
... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja
isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja
paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti
eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle--tyhjensi yhdellä
siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.
--Johan maistoit, Antero!
--Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä
iliman ... vappuna?
Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään
hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.
Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen
juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat
menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin
kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän
majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin
hovitanssiaiset päättyneiksi.
Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä
hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin
ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.
Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain--en tiedä, mistä se
tulee--joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan.
Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se
kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja
että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla
toisiaan.
Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin
monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita
ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.
Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan
pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet
olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina
aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli
kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän
luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen
viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja
läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli
siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta
jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan
epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti
hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen
lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.
--Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se
ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä
kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää
tavallisissa oloissamme käyttäneet.
--Maljasi, Antero!
--En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!
Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu
ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin
tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien
tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo
kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden
maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita
tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ...
huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen.
Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ...
ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo
juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja
miestä kainaloista kannattaa.
Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!
Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä.
--Elä ole hullu! huudettiin.--Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin
sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.
Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla--
eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,
lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko
suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja
erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne
yhteiseen iloon.
Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen
pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä
kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa,
mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja
haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen
siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja
esittämään.
Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut
käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan.
Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne
hän nytkin jäi--niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä
lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan--vielä kerran
elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.
Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri
seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen
kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä
näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.
Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta
näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille
tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu
keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille
asteelle.
Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä,
kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin
saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan,
istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia
pöytiä haltuunsa.
Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä
milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle
kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet
kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin
meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän
vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha
setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän
tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin
olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo
toisensa perästä tuli, oli ja meni.
--Nuoriso! kuului hän heille hokevan,--nuorisoa minä rakastan ...
nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me
aikoinamme olemme pitäneet!
Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa.
Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen
alkoi kuulijakunta harveta.
--Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ...
aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta
nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää
hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia
tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.
Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin
verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa
seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain
epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne
kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja
vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen
asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta
hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät
pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat
hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään
katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.
Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi
usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.
--En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo
mulle viis' markkoo.
--Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?
--Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari
hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä
... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule
takaisin.
Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta,
silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän
tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi
ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan
itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa,
jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.
Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki
liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea
palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää
jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli
kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta
oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä
kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja
nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime
aikoinaan oli istunut--täydellisen rappion rajalla.
Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa
viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen
tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu
ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin
huostaan.
Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.
Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää
koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa
jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä
kaukaisessa maaseutupitäjässä.