Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli
näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja
hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana.
Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla
tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin
nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli
selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat
(kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä
hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin
tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään
olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä
--jota muuten joka paikkaan kirjoitteli--Kaarlo Kettuin.
Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin
tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin
kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen
ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen
varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun
tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille
suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.--»Ei kannata käsin
ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»--sen hän oli oppinut
kirjoista.
Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli
hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen,
vastapäätä pappilaa.
Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat
heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa
ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi
kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen kaikkea hän hoiti lehmäänsä,
Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan
varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät
kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä
oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä,
joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin
pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen,
raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka
yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle
oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui
pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».
Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.
Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa
taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla
ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin
markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa
Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin,
silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli
muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta,
niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten
miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut
kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta
aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli
heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä,
mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.--»Vai
semmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en,
vaikka polvillasi rukoilisit.»--»Te lehmällänne pidätte paremman kellon
kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka
pilkkaisi.»--»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne
semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa,
mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»
Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti
siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon
päällisrahoja hän ei saanut.
Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän
molempiin kelloja toisiinsa.
Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa.
Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja
neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan
ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään
esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia
kuulijoita ilmaantui.
--Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni
laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin
ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi
minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!
--Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.
--No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!
Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan
joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se
semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä
nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää--mutta se ei nyt muka
kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon
tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut
vaikka silmästään.
--Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen
olla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku
joukosta.
Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan,
kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen
toisaalle.
--Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia
olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että
pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!
--Sekö sen on kirjoittanut?
--Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.
Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.
Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.
--Eikö Kallekaan ole puhunut?
--Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä
pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi
tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin
syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja
kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät
minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne
vievät ... voi minua poloista!
--Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö
sanonut, että lehmä on teidän?
--Sanoinhan minä,--mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu
auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi
todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole
Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle
semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus.
Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole
kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.
Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja
kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa
siitä yhä enemmän itkemään:
--Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa
sanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun
minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä
ole akkain töille opetettu.
--Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.
--Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään.
Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden
tästä talosta, toiseen taloon itkemään--opettelen tässä kerjäläisenä
kulkemaan.
--Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos
minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?
--Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri
toki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole
osannut ajatella muita kuin rovastia.
Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän
lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan
pyynnöstä--sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu--»hengellisellä
valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä
Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen
kasvoillaan hymähteli.
Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka
kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli
katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:
--Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta
malttakoothan!
--Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä
teidän pitäisi torua.
--Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.
Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.
* * * * *
Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen
lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.
--Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!
Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.
--Saittekos?
--Sainhan minä!--ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi
hän kuiskaten.