Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen
sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.
Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?
Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja
liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua
ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän
aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä
särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja
kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa,
kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee
pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä,
jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan
silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri
sukulaisemme paikallaan.
Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat
niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja
sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme:
mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän
olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa
sivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero,
sellainen mainio puhuja--Englannissa olisi hänestä tullut ministeri,
Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan
etevimpiä miehiä.
Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa--ei
mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me
melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen
auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin
pikkutehtäviin.
Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä»,
jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.
Hän syntyi siihen aikaan, jolloin _ne_ suuret miehemme, joille jo on
patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa
kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on
siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä--ainakin puhuu hän itse siitä
ajasta, joka _hänet_ loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä
maan ja kansan merkityksestä--ja omastaan--»sinä suurena
vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet
avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran
eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä
varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin
estraadilla esiintymään.
Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli.
Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä
julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli
merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun
puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo
ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa
innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä
alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi
vaikka Englannin parlamentille;--eikä sanota sitä vielä säälien eikä
surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja
luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät
parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin
parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia
kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä
parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.
Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen
suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.
Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä
paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin.
Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli
hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat
kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän
niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen
päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.
Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti
tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä,
harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille
parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole
annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten,
tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja.
Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka
on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa
tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana
maita mantereita kiertävän--säälimme roturatsua, joka on työauran eteen
valjastettu.
Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen
isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon--ja
olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden
parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä
puhujana--tunnustettuna puhujana.
Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.
On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden
vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja
päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä
sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö
kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat
ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on
päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;--mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.
Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta,
ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet
kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan;
sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä
vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset
puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää
neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä
ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä--ja tuo tunnustettu
puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo
katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko
maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin,
»joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja
siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on
luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä.
Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi--kunnes toinen
samanlainen sen tieltään työntää.
Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa
puhua.
Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden
kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri
sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä
oikeaa kumukoppaa--on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin
parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi
sanottavansa plenum plenorumissa.
Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni
kysynyt ja kysynyt muilta.
Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?
On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan
kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä
kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että
ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun
heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja
sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet
eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia
kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat
kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika;
jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota
kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla
on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät
ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.