Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin
tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin
kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan
omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on
saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen
aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman
oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta
elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen
tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa
tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä,
mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat
hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla
kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä
pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo
varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ...
jonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä,
pehmeähkö...
Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli
kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten
kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet
annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:--»Huutakaapa, ketä
huudatte, minä huudan Huukperiä!»--»Minkä tähden juuri Huukperiä
huudat?»--»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän
näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on
minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä
ole katumista ollutkaan.
Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos
jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi
ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.--»Sehän tuo
jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän
sai viran.
Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja--hänet
valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa
vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu--niin pudistelivat
johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:--»Eihän tuo ole minkään
näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään
kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.
Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin
virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan.
Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä
miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.
Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne
nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni
ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi.
Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se
riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se
päinvastoin vahvistaa.
Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä
ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona.
Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se
tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan
esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto
omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.
Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.
Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo
»pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä
vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.
Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi
kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin
edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin
somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään
kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja
tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki
»ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään
tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu
ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan
sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin
tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää,
millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin
heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja
tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen
sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai
tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata,
ihan kuin itsestään tulee--jos suinkin mahdollista--antaneeksi paikan
sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.
Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset
ja ylennykset--kaikkein korkeimmatkin--joita ei muuten voitaisi
ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut
tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi
minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa
asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja
pienemmissä, on--virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen
kehittämiseksi--hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi,
vaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka
sanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...
»NUORI SIELU».
Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.
Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten
mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja
hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden,
jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän
on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin
tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon
puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta
omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan
tunnusmerkkejä.
Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen
innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.
Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli
»kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi
ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli
kirjoitettu.
Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se
hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat
olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja
hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät
vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin
jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka
olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja
oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki
senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai
puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan
asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata
isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän
sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»
Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli
leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni
muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt
»nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.
Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja
kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta
silti ei niitä häneltä puuttunut.
Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.
Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein
muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä
säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat
isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien
joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna
poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla,
näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan
ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin
posket.
Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi
lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin
pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli
ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli
varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.
Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä
konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja
sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun,
paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli
ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä
melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä
Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä
oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman
paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3)
kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli
lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki
papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen,
jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen
diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.--ja se oli
tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien
innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä
mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen
kirjapalkkionkin.
Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa,
millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden
sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me
nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa
hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten--
s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!--olimme
pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme
saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti
suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä
»pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut
puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä
loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei _voinut_ käsittää todeksi
sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä
varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt
se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että
Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli
pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei
kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei
Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut
historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen
mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli
tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä
suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli
merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri
oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho
ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino
maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut,
sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se
suomalaista ja olihan se omaa--»ja tietysti tekin oikeastaan niin
ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja
niin hänen _täytyi_ pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin
hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat
häntä kadehtineet.
Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan
pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän
taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen
nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan
akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun--
Kuopion takana!--toteuttamaan ihanteita--Torniossa!
Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen
seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa
paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi
onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi
pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli
kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin,
milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista,
milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.--»Ei
sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin
helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.--»Miksei, lähetetään
vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat
miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin--
ainakin hänen nimellään varustettuina.
Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan--joita oli ehkä
vielä enemmän kuin isänmaan asioita--eivät kuitenkaan voineet olla
jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa.
Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä
huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja
kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit
voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja
läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin
monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan
kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä
kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen
haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla
mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta
niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta
palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä
itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.
Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne
sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään,
saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa
olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista
laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt
Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut
hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut
todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita
ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan
henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen
herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon
tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä,
joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua
lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä
--niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin
suunnattoman suuria entiseen nähden!--käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo
ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi
talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä
mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat
toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten
miesten seurassa--minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea
kuvitellessaan.
Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne
kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli
riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin.
Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.
Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli
putoamaisillaan.--»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut
kaupunkiin?»
Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan
vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.--»Mikä ylevä taideteos!
Mikä ihana symbolinen ryhmä!»--ja hän arvosteli sitä samalta
isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat
olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä
ei ollut aikaa kuunnella.--»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma,
se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen
todistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa
kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena
omistaessaan...» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia,
tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli
antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina
hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot,
kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit,
Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen
sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut:
siihen, että täällä jo _melkein_ tuli suomenkielellä toimeen. Melkein
joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli
suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja
olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.--»Ja sitten on
niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»
Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän
kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella
oli hänellä aihetta uuteen iloon. _Suomalainen_ kalustokauppa! Suomen
teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa
_suomalaista_ kirjallisuutta--_korukansissakin_ ... suomalaista
kirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta
takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.--»Ja tämäkö on sitten muka
se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»--Hän kävi totiseksi, otsa meni
ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.--»Mutta
kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että
vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa
valkenivat:--»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha
tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on
saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä
_säälin_ heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»
--Tässä on finspongi, huomautin minä.
--Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ...
vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja
kansan asioita.
Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne»
näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme
illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja
ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille
kekkereille.
Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen
hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen
U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana
muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä--myöskin
suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että
alakerran.
Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli
pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin--enemmän leikillä
kuin todella--oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen
elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan
hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan,
lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon
minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni
maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei
tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret
itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»
--Sinä puhut kuin enkeli!
--Ole vait!--Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän
kaikkien olisi pitänyt pysyä.
--Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät
kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa
seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.
»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen
sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä,
vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole
ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi
leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä
olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään,
et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!--sanon vain:
onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana,
mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»
Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin
melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei
ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja
omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta,
jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä
siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka
meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.
Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja
hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä
samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.
* * * * *
Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.
Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo
alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
kadehdittavimpia.