Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään
heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä
luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta
puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.
Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät
särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta
haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa
vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä
kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.
Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin
kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki
sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan
saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi
alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen
enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet
keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta
taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan
häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli
häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen
tiehensä.
Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että
eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja
kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja
vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui
kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui
kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi
oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä.
Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla
lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä
olivat asuinpaikakseen valinneet.
Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä
Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän
korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä
hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen
toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan
palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja
nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus
ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat
suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.
Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät
linnut,--kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti
polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet
hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.
Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan.
Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun
kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä
paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja
luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen
kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja
siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla,
kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi
miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.
Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun
alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin
kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy
oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle
kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan.
Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin
pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen
nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne
tulivat, mistä ja minkä tähden.
Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme
tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja
raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten
tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen,
miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi
voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat
kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi
olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta,
vaan jota kaikkien täytyi pelätä.
Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt
ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien
oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan
hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten
ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain,
susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa
hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle
viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas,
lehmä ja hevonen;--jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana
ihmisen asunnon eteen.
Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä
heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi
olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä,
niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä,
taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle
kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat
onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he
olivat pelänneet.
Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä
kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli
jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen
valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja
taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä
sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät
ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi
hän »susikseen».
Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa,
jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin
aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi,
ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.
Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän
on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat
hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja
voimallisempi.