Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.
»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus
on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava,
mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin
ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen,
uupuneen sieluni...» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan
ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten
muutos hänessä oli tapahtunut.)
Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä.
Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa
ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään
varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin
se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu
hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli
kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu
Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa
raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti
otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana
samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti
rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä
ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle
kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä
suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan
seurata.
Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua
haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla
kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen
vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin
kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä
matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen
persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se
vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa
johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa
hallitsevista luonnonlaeista.
Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle
ystävälleen.
»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen
ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin
osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä
raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka
rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä
kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte,
vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee.
Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti
rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän
kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona.
Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa
seisonut paikoillaan.
Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu
yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena
sitä emme jaksa käsittää.--Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista
paljon puhdistuneempi?--Kaunis puhdistus!--Meillä on uhrimme:
ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme
kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta
myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen
toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin
noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla
menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan
Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä
olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen
kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin
huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille
on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää--paras todistus sen
henkisyydestä. Järki--se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin
yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä
vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin
avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei
onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta.
Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen
käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi
maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan.
Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata,
tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on
taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan
hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä,
niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta.
Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että
niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että
minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä
tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto--onni hänelle, että
kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa--minua siitä estäisi,
olisin valmis nauruun pakahtumaan.»
Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli
sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä
toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta
nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,--mutta suuntansa etevimpiä
edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja
haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli
leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää,
lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa
valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli
historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen,
kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.
Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään
oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti
suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja
kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä
olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon
sisältö.»
* * * * *
Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa
kääntyikin--kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä--kylmän
hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin
menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten
hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se
muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun
tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee,
mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka
tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen,
mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja
rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.
Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä--joita
synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset
niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista
varmin--saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa,
s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi
rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen
uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä
nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja
onnellisia.
Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen
kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti,
joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli
siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli
pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista
oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat
ja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi
hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki
sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen
ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki
samaten yhä suuremmalla innolla;--kunnes hän toisen päivän iltana yhä
kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli
täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän
pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»--ja särki kaiken
entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.
Rakkaus,--se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli
leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli
ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän
nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei
sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan,
taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko
sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui
sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen
toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää
vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien
käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»
Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana,
jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta
heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja
juljettu sitä tieteellisesti puolustaa--siinä oli nyt työala, jonka hän
itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.
Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin
näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin
esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään;
omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla;
ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.
Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen
niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan
puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa
työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut
ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä
viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa
mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä
kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen
runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta,
paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään
taiteellista aihetta puserretuksi.
Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin--
äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.--millainen hän oli ollut
ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän
heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se
on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut
alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien
maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja
ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta
me teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja
ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin
perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa
ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja
semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena
ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä
hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina
käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa,
niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme
rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme,
käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme
palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen
yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan.
Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan--siinä
on uskontomme!
Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta
pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.
Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle
heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin
taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi
vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.
--Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä
uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.
--En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen
muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on
kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen
aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että
teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta--ja hän kääntyi tuon
ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa--sinusta
varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.
Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli
enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.
Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut
kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut.
Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä,
ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin
turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon
olisimme voineet luottaa.
--Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin
vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.
--Mitenkä niin?
--Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä
jälleen.
Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti
väärässäkin.
Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on
hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten
Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin.
Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko
ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta
kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä
kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.
»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka,
vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista
kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon
nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen
ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus,
vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt.
Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin
jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt
liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt
olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole
minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.
»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin,
ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä
ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule
horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut
maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti
hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.
»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni
ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni,
oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään
sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin
iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän
sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa.
Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä»,
niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani
sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.
»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin
kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'--tiedäthän,
että minulle tuokin nimi joskus annettiin--kuin Vanhan Testamentin.
Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset
iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut
herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon
opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että
olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden
oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin
ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää
uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain
vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä
vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista,
että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole
mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole
olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut,
sanottiin.
»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa
perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja
tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä,
vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.--'Anna meille
Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.
»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka
olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät
eron, ja sen tekivät monet muutkin.
»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että
he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa--niinkuin
minä.
»Minäkö?--mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?
»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä
Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut
palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi
vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli
kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä
kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;--vaikka kyllä kai sittenkin
oli parasta, että katosin.
»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus
oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä
tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He
olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa.
Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista
taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He
'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien
vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden
jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide
kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja
noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän
pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.
»Ja lomahetkinä--kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin--
rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten
vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se
kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa.
Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja
suurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?
»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten
kuin Mikael Angelon Pietán y.m.
»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta,
niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä
paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna
yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada
esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.
»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani
makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on
yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta
olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin
kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta
maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään
riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain
mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini
edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun
luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset,
sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena,
kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani
makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi
tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan
hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen
ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä
tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus.
Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni
onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.
»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin
saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen
esittämiseen, jota olin etsinyt.
»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa.
Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä
työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne
mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon,
taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en
ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty
pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni
suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä
ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.
»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa
katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle
ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu:
vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän
silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin
niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin
vaikutti omituisen salaperäisesti.
»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa
kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla
tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen
seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa
kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut,
minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen,
pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin
sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan.
Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin
mukaiseksi.
»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua
kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.
»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.
»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita
luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka
söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä
teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat
vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani
edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.--Mainiota!
Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden
jumalatar!»
»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt.
Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän
mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.
»--Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ...
koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...--On niinkuin tuo
silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa...
--Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa
osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»
»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat
sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä,
me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän
mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä
olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka
löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla,
kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja
julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.
»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin
suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä
johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan
sattuma, että silmäni aukenivat.
»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään
juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen,
että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa
taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen
tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi
olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?
»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy,
enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.
»--Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?
»--_Parfaitement, monsieur_! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on
enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat
vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno,
taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia
aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta,
uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin
kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy
taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...»
»--ja sitä vartenko te...?»
»--Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein
... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen
eläkkeen ... _n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu_!»
»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja
yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on
suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...
»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun
aikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa,
mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui
suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.
»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää
pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta
aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni,
vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin
mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen
luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla
jalansijoillani, mistä olin lähtenyt--en ollut alhaisinta villiä
parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut
ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin
ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...
»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani,
murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä
tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu.
Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni
kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä
kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.
»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis,
vanha ystäväni.»
»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin
ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä
minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä
en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä
tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu
hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen
päästämään.»