Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta
rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli
viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se
oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli
luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata.
Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta
ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja
kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut
oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma
vaikeroimisista välittänyt.
Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi
anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja
maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä
heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä
oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat
vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi
perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.
Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille
ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä
laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa
toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se
ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun
saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja
pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin
rantaan.
Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten
se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien
sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan
ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään
uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit
pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi
tuomari.
Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se
totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen
totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen
avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä
se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on
tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.
Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja
oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se
kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja
voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka
yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä
satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja
hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja
kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä
tahto.
Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä
sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen
viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä,
jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän
uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee
jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää
ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka
ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin
kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä
ajattelevat, ei heitä kuultaisi.--Tulee myöskin vihollinen sieltä,
mistä se aina on tullut--Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii
ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin
annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja
voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia
vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi.
Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja
vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä.
Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan
voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää
kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan
vihollistaankin, ja se usko on pyhä.
Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka
oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon,
oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä
vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään
palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli _hänen_
uskonsa, jonka _hän_ oli isiltään perinyt.
Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina,
joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan
ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt.
Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä,
sillä ei _uskaltanut_ sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei
uskaltanut? Siksi ei uskaltanut--niin sanottiin--että se, joka toista
löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain,
vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa
ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja
sitäkin sanottiin pyhäksi.
Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa--oli hän kuullut iät kaiket
sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti
pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut,
eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne,
jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan
usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat
vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat,
eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.
Mutta kun hän näitä mietti--oli miettinyt jo kauan selvyyteen
pääsemättä--kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa
karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli
anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen
vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi
laahata muassaan.
Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi
kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka
oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.
Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen
kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn,
mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan
hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne
kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat
öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän
keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet.
Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta
uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja
vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.
Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin
heidän sydämestään.
Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.
Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he
sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla
vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi
oikeaksi tunnustaa.»
Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi
tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on
hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»
Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.
Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.
Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka
usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä
ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja
suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli _heidät_ pahasta päästänyt,--
eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta
uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan
voitettava.