Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä.
Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta
aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja
niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja
vaihtelua.
Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin
toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle
puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.
Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme
varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen,
tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja
mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin
ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän
kuin varis kyntömullasta.
Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella
harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan
mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä
surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja
värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun
itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen
järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa
silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän
pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa
likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet
korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän
tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä
mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu
häneen.
Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä
luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee
hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla
viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin
rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän
vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille
kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.
Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella
ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion
kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja.
Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja
samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.
Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä
pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel.
Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä,
toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu
joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee
edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia,
sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen
kirjavana.
Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen
reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa
myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta
ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista
auringonpaistetta.
Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä
sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä.
Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin
laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää
puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä
hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä,
ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin
vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää,
jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja
portteripuolikkaat.
Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme
me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme
vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.
Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä
mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan,
konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme
tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua
jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen
nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti
ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla
yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme
ja me niiden mukana.
Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka
jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton
elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä--? Kuka estäisi meitä
ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!
* * * * *
Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän
kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin
ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä
vaunun vastakkaiselle seinälle.
Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois
ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä
alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan.
Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat
tätä ennen...
Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin
horkassa.
--Pankaa puita uuniin, konduktööri!
--Ja sytyttäkää lamppu!
Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut
mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen
sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan
seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden
periltä pieni, tuikkiva tähtönen.
Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton.
Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt
heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista.
Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa
hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa
ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin
muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko
maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy
liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää,
konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla.
Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se
kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija
sulki kädellään äänivirran.
Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei
risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme
silmiin, toverini ja minä.--»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo
puoliääneen.--Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu
kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen
muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.
Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva
nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.