Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla
viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan.
Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa
yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.
Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja
sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska
nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas
sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee
keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin
kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa
Imatra ilmituleen.
Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan.
Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka
kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa
oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei
kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen
petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.
Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen.
Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee
jalka tukea alleen.
Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse
huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa.
Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan
selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä.
Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta
saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä
olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta
taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta
teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu
karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle,
ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa
huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen
pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä
keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa
taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja
suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta
köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen
laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea
käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta
sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran
vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä
pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa
taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan.
Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen
kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi,
jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen.
Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka
alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen.
Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja
pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki
aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu
koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.
Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa
aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia
kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta
ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten
vihainen vimma.
Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten
nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain
häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat
sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme
tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se
liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo
antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se
ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä
ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä
silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.
Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä
selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä
katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi
ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi
alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.
Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.
Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä
se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri
siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja
ärjy kaikista äkäisin.
Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin
ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!--
Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan
näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä
kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven
perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan,
eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.
Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi
seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa,
ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä
karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä
hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden
ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä
löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.
Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä
totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja
kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja
kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion
kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä
syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken
kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää
kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle
niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.
* * * * *
Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia
tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin
koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden
vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas
suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja
naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja
salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski
kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen,
mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen
pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi
muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä
ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi
jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella
rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä
alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan
koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy
ja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi
muuttaa.
Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen
vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu
villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla
puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin
lepereihin.
Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen
viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja
äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa
odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut
altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla
temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi
kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on
luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa
aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään
läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee
kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken
toisesta kalliorannasta toiseen.
Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä
kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen
laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan
pitkäksi aikaa.
Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten
suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät
ja laittaa niille leposijan hetkeksi.
Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen,
ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt
päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat
takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne
tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka
joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita
Laatokan laajoja vesiä kohti.