(Kuvaus Kuopiosta.)
On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä
olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään,
vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille
tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa
palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä
kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää
ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he
aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä
nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat
lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia
myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet
ovat taas rauenneet.
Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa
kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu
piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy
kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula
olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin
tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei
mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi
lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin
kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä
Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus.
Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat
limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä.
Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien
varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain
välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta.
Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet
talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa
on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet.
Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy
se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse
vihaisesti.
Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta.
Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen
ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus
kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea
talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja
kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.
Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on
ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet
peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän
elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi
ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä
voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta
pihtiensä väliin puristaa.
Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja
leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki,
kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan.
Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja
valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.
Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja
talven tuloa kuin--kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan
kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.
Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta
ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus
kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se
nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään
ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään
jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja
heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta
taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat
läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet.
Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja
hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös
ja alkoi muodostua pilveksi.
Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että
viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta
sillä on jäinen kalvo silmien päällä.
Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä
kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen
vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin
lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin
pärskymään.
Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen.
Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin
siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi
raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki
uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko
kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin
olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden
pykälän pakkasta.
Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin
kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin
olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää
levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana
kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät
täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen
laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja
Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.
Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa
vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat
kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.
Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla
kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista
ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä
loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei
sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä
mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi
heittäytyä ja kangistua kuolemaan.
Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku
ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä
levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli
kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän
tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä
minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen
sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa.
Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja
yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä
yksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.
Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi,
kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli
maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen
epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden
räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin.
Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.
Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin
kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.
ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen
talvi.
* * * * * *
Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä
suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä.
Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian
kuohutti.
Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.