Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan
jo ovella...
Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin
sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.
Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja
tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat
nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja
merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni
suvetar eteläisille ilmoilleen.
Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset
lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla,
korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa
kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat
kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen
ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen
ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä
ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on
sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.
Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa
jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei
henno ystävistään erota...
Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!
Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on
luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut.
Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin
kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon
rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja
pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin
voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.
Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää,
niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan;--vaan samalla
se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan
aavistelevaa kaihoa.
Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa
antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä.
Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa
tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi
yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen
lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen
laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa.
Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut
heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa
nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin,
petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn
perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat,
kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen
kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.
Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme
menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa
läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.
Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen
nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri,
astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin
harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.
Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:
Viivy, viimeinen iloni,
kestäös, kesäni kaunis,
jääös tänne tuonnemmaksi,
talven pitkäksi pysähy,
tääll' on paras ollaksesi,
armas aikaellaksesi
suuren Suomen sulona,
kaiken maani mairehena.
Täällä sua tarvitahan,
kaihoisimmin kaivatahan,
suurimmasta suositahan,
lämpimimmin lemmitähän.--
Viivy, viimeinen iloni,
kestäös, kesäni kaunis!