Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän,
Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa
hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä,
röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme,
mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:
--Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!
--Vai lähtee taas,--virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.
Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan
lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi
voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.
Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika.
Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille
tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille.
Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset
taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi
tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi.
Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli
kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja
suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin»
toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat
ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja
vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan
boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut
siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon
juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä
kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin
nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui
hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä
ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista
totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät
raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.
Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus
oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot
rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä
alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet
käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski
innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi
juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui
osakunnan eteen--huonoissa, kuluneissa vaatteissa--ja karkoitettiin
yliopistosta.
Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän
toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko
yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan.
Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli,
mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten
viha ja koko joukko ikäviä juttuja.
Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän
epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä
rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo
ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä
suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on
Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne
suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu
ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä
Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!--Ja pari
kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki
matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli
lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja
ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.
Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko
tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.
--Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri
kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!
Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään,
ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin
muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa
jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.
--No, ja milloin lähdet?
--Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä
siirtolaistiketti yli koko Atlantin!
Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti
parin satamarkkasenkin reuna.
--No, terve sitten! Ja onnea matkalle!
--Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä
minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte,
että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti
suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei
se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä
vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan
märkää huulilleni tuleman!--Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta
yhdessä!--Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut
laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!
Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi
niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän
sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat
suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me
pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään
terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua
meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.
--Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä
noutamaan!
--Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!
Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta
iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.
--Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä
teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette
ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat
ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!
Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään,
näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli,
että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.
--Minne sinä menet?
--Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua
hotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä
takaisin!
* * * * *
Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta
ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on
luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.
Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.
Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka
tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme
olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies
laivaan ja pantu menemään.
Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme
tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän
ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen
tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.
Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän
puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.
Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi
vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin.
Mutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava
oikein pohjolaisella mitalla!
Me käännymme jo poistuaksemme.
Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja
huudahdella:
--Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!
Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri
meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan
huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen--
eräs hänen vanhoja rakkaitaan.
No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä
arvanneet!
Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan.
Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi
suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:
--Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!
Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla
huusivat:
--Kapteeni, kapteeni, odottakaa!
Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti,
mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo
ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä
takaisin.
Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei
ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen
vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee
se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät
aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää
tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä
päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat
... ja koko maailma nauraa!
Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota
esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän
vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien
pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli
vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...
Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi
mereen kädet laivaa kohden ojoina.
Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi
surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja
laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.
--Apua! Apua!--Se hukkuu! Se hukkuu!
Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti
puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta,
joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen
kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat
häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.
Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan
»eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi
menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle,
kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:
--Eläköön isänmaa!--johon me kuorossa vastasimme:
--Eläköön Kariniemi!--katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.
Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä
tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä
Amerikassa--papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen
siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.