Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se
pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä
tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon
vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän
tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.
Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.
Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja
nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne
sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin
riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo
silmiäni häikäisi.
Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini
jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä
alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja
lapsen riemu riemulle remahti.
Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni
hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle
loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan
kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja
mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja
silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja
kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja
selitystä.
Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka
ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä
vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan,
vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi
sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti
... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin
katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella
taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja
seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain
ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.
Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä
viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut
kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni
takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti
kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon
lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita
jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.
Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat
peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean
suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren
nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä
ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni
pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.
Se vanha rakas saunani...
Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne
verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.