Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota.
Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja
suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä
istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan
oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen
maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla
loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja
tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin.
Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli
harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta
innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi
oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie
ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin
käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä
levisi valokuvia joka perheen albumiin.
--Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla,
mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se
on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain
samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen
verkkoukko...
--Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne
puhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on
suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön
läpikuultava hienous.
Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään
pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen,
kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät
kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka
olivat ymmärtävinään taidetta--kamarineuvos oli taiteilijaseuran
jäsenkin--olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä
hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika.
Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä
huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen
taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka
kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa
kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein
idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se
kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.
Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä
yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla
vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään
pyykkiä pesevän naisen jalat olivat--_hiukan_ liian paljon paljaat.
»Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt
pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen
lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa
taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.
Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle
tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua
tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea
ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa
rinnoissa--sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko
kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa
alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina
»uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.
Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen.
Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä,
tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.
--Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli
kamarineuvos hänelle,--ottaisi liian paljon vaikutusta noista
ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä
luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla
niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut
niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa
pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä
saatat nämä epäilyksemme häpeään.
Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai
sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi
tuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.
* * * * *
Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen
harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja
sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia
taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän
Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.
Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka
aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä
morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen
tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon
olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään
hamehensa haapaselle,
kenkänsä vesikiville
aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja
sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe
ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla
tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon
täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne
pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman
katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.
Olivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he
levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja
siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille
asetettavakssi.
Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä
ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille,
jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista
Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä
ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli
suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa.
Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon
kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät
verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.
Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.
--Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä
ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.
--Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää,
sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston
ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään
ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin
se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden
viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan
koko ruumiissa.
Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.
--Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?
--Kuinka mitä?
--Se haukutaan siellä maan tasalle.
--Ja miksi?
--Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...
--No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen
pääajatus!
--Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä
kotona?--Vai mitä arvelee itse maalari?
Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan,
vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat
pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse
taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti
pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja
heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka
heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
--Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi
katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa
noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen
Villensaunalle syömään aamiaista.
Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
--Tässä tämä nyt on!--Mitä te siitä arvelette?
Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan
käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
--Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
--On.
Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:--Hyi! Tule pois,
Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!
Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.
Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä
pysähtymään.
--Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään
aavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.
Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.
--Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka
hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan
kehyksen ääressä tarkastamassa.
--Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet
ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?
--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!
--Aiot siis antaa sen seista siinä?
--Tietysti!
--Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!
--Niin teenkin!
--Niin no--minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.
Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista
paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli
kokonaan unohtanut.
--Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?
Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja
laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta
puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja
luoden silmänsä haaveksien ulapalle.
--Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat
loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin
poroporvarillisella kannalla?
Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä
oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä
häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.--Olkoon, se on hänen asiansa!
Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta
seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan
muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.
--Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet
juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia
kysymyksiä.
--Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?
--Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle
erinomaisen hyvin.
--Hän on seisonut noin ikään edessäni?
--Kuinkas muuten!
--Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?
--Mitä tarkoitatte?
--Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...
--No, ja mitä sitten?
--Se oli vain se, jota tahdoin tietää...
--Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?
--Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä...
Hanna parka!
Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.
--Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?
--Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun
mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on
täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen
siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ...
sikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun
»Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen
pilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te
kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se
minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea
järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun
mielikuvitukseni.--No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä
loukkaa minun taulussani!
--Mutta onhan hän ihan alaston...
--Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?
--On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ...
katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ...
häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen
liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä
esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...
Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän
tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy
huulillaan:
--Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä
hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te
niiden alle kuitenkin tirkistäneet!
--Tarkoitatko sinä minua?
--Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.
--Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!
Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.
--Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!
Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta
ja rukkaset.
»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut
vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää--»
Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan
vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi
jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:
--Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät,
minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko
sivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.
Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi
maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen
kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.
Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa
mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu
niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».