»Kasvaako maine tanterella vaan,
jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
ja eikö aseetonkin toisinaan
voi miehuutt' osoittaa?»
Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne
päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta
tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin
kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.
Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt,
sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat
olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja
suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet,
oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi,
ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt.
ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko
elämäkin jo menetetty.
Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla
neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin
vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä
matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat
vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen
ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu
tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita
vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.
Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia
hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää
maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti
toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet
verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat
esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin
minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta--ja koko luokka olisi
yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista
olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.
Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä»
estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä
kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen
asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä
luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki
huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana,
jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi
juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille,
oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita
rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.
Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin.
Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen
nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa
meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt
meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia
keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen
toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä
ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja
heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka
naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat
sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen,
jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli
gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska
ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista
luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä
vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!
Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä
voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta,
niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.
Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä
ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä
ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita
samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat--
ammattisalaisuuksia.
Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun
taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti
uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan:
sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää--minä kutsun
heitä Anttilaksi ja Manniseksi--jotka ensimmäiseltä luokalta
viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat
päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa,
mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.
Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme
aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat
rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen
lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole
tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä,
joita on opettajain pöydällä.
Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.
Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen,
näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin
kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme
esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet,
voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.
Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja
pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä
oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...
He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt
olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista
kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa
silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.
Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka
vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.
Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat
oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini
mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu
edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa
taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla
kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa
vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen
kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan
vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka
riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan
suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella
taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa
suoraan hänen taskunsa pohjaan.
Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.
Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja
turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska
onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille
ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.
Heitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö
olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat
kiiruhtaneet sen korjaamaan,--niin, silloin olisi ollut hukassa sekä
autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä
uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset,
kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
»Kasvaako maine tanterella vaan,
jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
ja eikö aseetonkin toisinaan
voi miehuutt' osoittaa?»
»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»
Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen
virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan
varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku
kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;
hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden
mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle
viftille--hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella
virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että
hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse
Alppilassa.
Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista
ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin
se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt
suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut
»julkisten miesten» joukkoon.
Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä
ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan
hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä
päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei
sovi olla poissa.
Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten
harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole
jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin
on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa
jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta--vaikka asia muuten onkin
hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei
periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja--mutta kun eräissä
johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,
niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut
arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi
»joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne
ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti
sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä
Mauritz Ahlfeltkin.
Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään
niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä
uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.
Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita
itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten
riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja
erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin
kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi
maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.
Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen
antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi
virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä
paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»
Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi
kuulutetussa kokouksessa.
Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä
pitivät puheen.
Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin
lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan
puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä
suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi
yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää--samaa, joka oli kokouksen
avannutkin--johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä!
hyvä!»
Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät
molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,
jota oli jo useampia päiviä valmistellut.
Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret
olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se
asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä
kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin
vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä
pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään
kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole
kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä
emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin
ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja
kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,
onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,
ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän
pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,
joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,
joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin
edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista
hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on
käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden
paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,
ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia
tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen
apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»
Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli
ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja
kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat
ehdotusta kannattaneet.
Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti
kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,
joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan
tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra
Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»
Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä
kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.
Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli
hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä
tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella
heidän kanssaan.
Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän
pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa
keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan
unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,
että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.
--No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?
Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta
lausunnostaan.
--Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?
--Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?
--Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten
tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.
--Se on oikein! Terve sitten!
--Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.
Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari
pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja
tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka
on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on
painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen
tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja
kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina
kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»
Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui
samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta
Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin
»eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja
eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti
maljan--»hätääkärsivien hyväksi».
Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,
jonka lasku nousi toista sataan markkaan.
Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään
voi »tulla ylös.»