Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa
kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat
kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti
kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja
nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.
Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä
haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset,
jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa
hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi
sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden
tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan.
Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun
opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui
niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen
sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin
kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai
miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu
hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista
kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin
astuessaan kaatui selälleen.
Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että
opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi
kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat
turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki
tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen
rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.
Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat,
johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot
vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden
loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen,
joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee
ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin.
Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten
päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan
järjestämiseen.
Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus
koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja
ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin
ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin
omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja
ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.
Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana
perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri
kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn
pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän
läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa
mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin
ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset
olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän
kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia
oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan,
sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja
sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen
kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja
soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja
halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa
tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella
vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.
Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he
päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla
kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.
Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen,
ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora
seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos
rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.
Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka
sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä
eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset
tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä
ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota
vaivaa vanhasta kellonromusta.
Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei
tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa
puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen
epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia
kysymyksiä.
Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko
lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut
puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.
Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä
muutenkaan ollut mikään todistus.
Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?
Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.
Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?
He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että
olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.
Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön
jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia
ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat
tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?
Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei
lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa
alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.
Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin,
kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin,
mutta joka paikasta turhaan.
Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti
kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki
siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan
suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.
Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun
yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta,
niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro!
Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli
syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko
lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan
suljettaisiin.
Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos
kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta.
Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty
villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu
ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu
korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää,
jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin
hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.
Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella
vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan
saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin
lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he
olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään
mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta.
Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven
ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.
Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä
loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei
kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin
lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja
itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki
rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen
kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka
tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja
kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.
Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena
--niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa--ettei yhdestäkään
ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli
parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina
ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä
aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla
saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet
sankareja tuossa synkässä näytelmässä.
Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän
mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.
Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen
edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan
lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen
katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta
toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.