Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle
epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä
aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili
huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti
samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä
näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän
tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli
Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta
kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle
kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota.
Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta
jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle.
Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli
Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään,
vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri,
joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui,
miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.
Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä
hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja
harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.
Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä
tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet.
Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että
hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle
irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja
kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän
oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...
Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello
käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt
avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että
putoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?
Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä
valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä
teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se
viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja
hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän
tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki
omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän
muistot alkoivat harritella hänen silmissään.
Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.
Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila,
joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja
alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja
vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen
lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä
paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.
Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle
muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...
Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen
poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren
rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa
metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia
ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella
sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän
nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen
kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun
päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa
erota:--»Mene sinä ensin!»--»Ei, mene sinä!» _Hän_ oli voimakkaampi ja
meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi
sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä
hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla
käsillään.
Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain
kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä.
Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (--»Jos minua
rakastat, osoita se...»--»Mutta jos sinä jätät minut?»--»En, en, en
jätä...») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...
--Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija
hypähtäen ylös ja lähtien pois.
Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.
Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja
aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden
ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta
näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.