Juhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko
vanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta
tervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni
nimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille,
nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.
Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi
siellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti,
niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme
miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi
tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.
Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän
hätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan
apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen
rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten
miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki
hän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui
taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.
Mutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän
nopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä
talon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.
Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet
kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella
vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.
Siitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me
kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja
viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän
ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän
poltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden.
Mutta yht'äkkiä hän kysäisi:
--Eikö kokkoa sytytetäään?
Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet
olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja
kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme
huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän
lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:
--Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet
tulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.
Me vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa
puoleltaan kuiviin.
Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia
sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.
--Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.
Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri
haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne
päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat
pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.
Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien
lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.
Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli
jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet
housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi
suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka
muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat
jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan
ja tulen rajaa ja sanoi minulle:
--Se on mainio efekti tuo...
--On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.
--Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se
ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja
sininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa
tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...
--Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä
kysymästä:
--Te olette maalari?
--Olen minä maalannutkin.
--Ettekö sitten enää?
Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin
tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti
kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä
enemmän hänen päähänsä.
--Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia
... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.
Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät
siirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme
ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen
kehoitimme.
--Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme
saaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko
sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan
sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.
--En minä ole enää moneen vuoteen..
--Mutta te piirustatte kuitenkin?
Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa
pitkät savut keuhkoihinsa.
--Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?
--Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko
luvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?
--En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.
--Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä
nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ...
siellä se maalasi Holmbergkin.
--Te tunsitte hänet?
--Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä...
Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa
kaikki tunteensa--... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä
ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole
idealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla
idealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!
--Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus
äänessä.
--Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista
mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat,
mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja
jaloa!... Suomen taiteen malja!
Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä
enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi
sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä
tarkastelimme.
--Onko teillä vielä tupakkaa?--Kiitoksia!--Antakaa anteeksi! ... mutta
minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette
ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme
kuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ...
niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!
--Mistä sen niin varmaan tiedätte?--Te olette kovin pessimisti.
--En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja
päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se
riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin
käytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä
näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...
--Kernaasti!
--Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea
se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla
on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei
ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on
minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa
kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja
valoisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä,
enkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!
Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi,
että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin,
ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.
--Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi
ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla
toisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja
ruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu
asiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin
hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut
äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa
... »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla»
... taivaalla ... »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan
valo tulee» ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ...
eikä tekniikkaa...
Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei
nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.
--Eih!--No, terve! En minä enää...
--Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?
--Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne,
että vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä,
vaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua
inhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!
Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi
leikillä:
--Ei sille pidä enää antaa.
Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat
vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai
oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen
mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta
puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät
ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas
hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein
vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän
vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui
katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan
nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi
ilkeisiin kureisiin.
--Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.
--So, so--olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä
herrat käskee...
--Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.
--Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan
meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?
--Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?
--Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua
kuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä
taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko
sinä minun holhoojani?
--Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että
minä...
--Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...
--Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette,
herrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan
renttuherra sinä olet sittenkin.
--Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle
inholla selkäni!
--Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!
--Rahan minä maksan ruuastani!
--Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin,
minkä itse saat, juot suuhusi.
--Sinä et raski juodakaan!
Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa
heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa
puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja
riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen
jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja
liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.
Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta
silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko
katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:
--Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä,
mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...!--ja sitten hän
unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.
--Elkää nyt...
--Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä
olen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä
kostan koko maailmalle ... kas tuossa!
Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.
Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat
miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan
hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut
pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.
Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään--hän nukkui.
Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain
kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia
hänen kustannuksellaan.
Vaatteet epäjärjestyksessä--ne vähäiset, mitä hänellä oli--laiha rinta
paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet
velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti
hengittäen.
Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat
vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.
Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja
tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.
--Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen--sanoi ystäväni
alakuloisesti--tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että
kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja
ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja
moni muu. Hänen taulunsa--muistathan, kuinka niitä kerran sinulle
näytin--osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin
virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä
paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...
Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi
siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen
päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.
--Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa
hänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.
* * * * *
Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta
kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan
saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut.
Lakkinsa ja toverini takin oli hän--saimme sittemmin tietää--vienyt
kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.
»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».
Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä
parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen
olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka
oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja
koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille
uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:
»Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin
tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin
johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen,
jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin
etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä.
Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme,
me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he
ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa
muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo
kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat
synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»
»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia
aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen
pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on
hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty
valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri
kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi
hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole
sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja
jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin,
henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa
vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut,
niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu
astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee,
ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja
yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»
»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin
päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän
henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa
päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä
totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin
meistä--joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään.
Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset
palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa
sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin
pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä
tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että
hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'--Hänestä!»
»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä
muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä
eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi.
Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi
yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin
mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin,
jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä,
äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon
koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia
oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen
järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta
hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»
»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi
häneltä kadehtia.»
»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä
on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen
tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän
käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin.
Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta
näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin
ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa,
tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan
perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja
vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät
ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja
keskinäiset väärinkäsitykset.»
»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin
olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla
päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti
toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se
kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä
tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa
te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen
toteuttamaan--_aatteitanne_!»
»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme
tehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos
olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä
puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme
tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä
loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu,
vaikka kyky menisikin.»
»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja
tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen
paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut
pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan.
Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin
ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä,
nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee
ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos
voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun
on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä
tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri
Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on
varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan
ohjakset uudelleen käsiinsä.»
»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla
päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden--ja
kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»
»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä
isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»
»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...»
»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi
näin:
Oi, jos oisin virkamies,
ja tulot vakavat!
------
------
»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei
milloinkaan runoja kirjoiteta.»