Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari
ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla
paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään
luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa
hänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme
onnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että
meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että
luulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.
Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias,
pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä.
Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen
savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan
näytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen
syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe
iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.
Mutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut
osaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen
talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies,
silmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä.
Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää,
mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun
me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut
tulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa
tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi,
ja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta
sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään
käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui
ahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän
kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa
viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan
lyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan.
Lehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet
joskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.
Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme
toisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja
kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän
kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka
hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti
taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.
Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen
metsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten
vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi
katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun
kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä
salaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa
piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa
ja sen kuvaa.
--Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut
aivan meidän taaksemme.
--En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.
--Ettehän te ole renkikään?
--Renkikö?... En ole renki.
En voi kysyä sitäkään: »Mikä te sitten olette?» Ja kun hän meitä ei
mitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin
kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.
Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku
talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.
Tiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.
--Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän
taloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää.
Hänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille
asumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa
sen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä
suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna
kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti
paikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea
talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä
antaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.
--Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?
--Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan.
Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole
ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja
käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut
tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä
on vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas
selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä
haluttu pitää.
--Tekeekö hän mitään?
--Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella
pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja
lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka
kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä
työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.
Kysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.
--Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne
sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää
nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet
tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten
lienevätkin.
--Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli
nokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka
oli tullut saapuville.
--Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä
välinpitämättömästi.
Mutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi
nähdäkseen.
--Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko
tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella
ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja--
tietäähän ne humalaisen puheet.
Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä
löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli
mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle
kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin
hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata
hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan
kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä
sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.
--Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka
tyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on
tehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!
Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa
maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi
ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu
tutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.
Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka
ystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän
palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen
venhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon
taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui
vastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi
tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle,
että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli
vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.
Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta
salaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme
kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan
aukeamaan eteemme.