Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat
olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä,
pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka
valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi
uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.
Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä
helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja
synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin
ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:
»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta
tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja
poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden
tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen
_yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen?
Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu
huomenna.»
»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha
ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki
uudistuvat.»
»Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa
perisynti.»
»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia,
jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»
»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he
ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän,
nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan
häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni,
viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä
katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä
mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini,
minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta
minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen,
joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta
jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin
_minä_ vasta olen onnellinen.»
»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä
syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin.
Ne he kernaasti pitäkööt!»
»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä
vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä
tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen
... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet
jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit,
kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja
kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut
tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua
naurunalaiseksi hänen silmissään.»
»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen
itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en
mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä
oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja
kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja
sentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita
alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan,
kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista
seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita
kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...»
»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille
enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin
voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten
itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten
vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja
ihmisiä.»
»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä
taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi,
hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki
minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat
_minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»