Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti
hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin
kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja
jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin,
vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa
konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein
kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat
nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse
eivät henno luopua.
Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja
silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa
kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan
henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton.
Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen
karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.
Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu
vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet
muihin suhteisiin antautua.
Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen
kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat
menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan
hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona
sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä
saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.
Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.
* * * * *
»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä
kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin
perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»
»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin--
ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on
koolla--alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran
silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen
tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa
vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän
sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä--kenessä on
jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu
yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu
muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»
»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne,
joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta
antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä
olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»
»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä
lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni
kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa
ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon
virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana
ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain
etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen
sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan
keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti
saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään,
sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja
mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa
semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni.
Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin
juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'
»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja
siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan
kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja
tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon
jälleen.»
»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin
sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa
häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä
ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän
muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan
katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko
iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»
»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen,
kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia
tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen
tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä
ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»
»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä
katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä
tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli
tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä
puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti
ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole
välinpitämätön.»
»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa
päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:
»--Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.
Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»
»--Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»
»--Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä
minua tuttavallisemmin.»
»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi
leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme
muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna
luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä
käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän
poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että
tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»
»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»
»Ei hän tiedä ... ehkä tulee.»
»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän
pöytäänsä.»
»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät
hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä
pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle,
milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa
muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle
suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»
»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen,
pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän
sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee
surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää.
Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän
seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista,
joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole
ollut hänen seurassaan.»
»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä.
Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista
selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa
minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti
antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää
olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme
lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen
olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri
vietetyt.»
»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari
uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja--tyydytys.»
»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»
»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme--en tiedä, kuinka
se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy--ettei meitä vaivaa
vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden
eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme
tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme
tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme.
Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka
meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää
kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla
soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»
»--Saanko saattaa teitä kotiin?»
»--Kiitos.»
»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon
kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»
»--Hyvä yötä! Kiitoksia nyt--»
»--Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!»
»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se
on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä
karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin
joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja
sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut
häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee
ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee--toisen
samanlaisen tieltä.»