Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä
kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä
vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja
vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi
maksetuksi.
Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa
pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet,
lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen
heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen
muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja
ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli
oppinut.
Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne
olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu
kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja
jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että
siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä
palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä
ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat
he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa
huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä
ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.
Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä
kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa,
siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen
kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai
toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka
ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan
entisen makuukamarin.
Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita
ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa.
Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti
suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas.
Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin
levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja
kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla
katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan
edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet
ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat
herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä
esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä,
vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita
nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli
sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen
tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan
valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista
näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä
pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen
päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen
kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli
vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli
soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta
suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa,
jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja
järvellä soutelevine rakastavaisineen.
Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi
varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita,
jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät
tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he
jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin,
joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin
sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen
olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut
parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta
ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja
vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen
haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä
koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se
oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja
monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti
näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan
palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui
se pois ja ratkeili liitoksistaan.
Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia
sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita.
Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.
Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä
paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa
lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä
kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla
ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa
ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä
eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa»
j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla
lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä
puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot
tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi
syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään
päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi
heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia,
joita sai kaksi viidellä pennillä,--silloin hän arkiutui, oli hätäinen
pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään
saapuville.
Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan,
jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat
ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa,
vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa
ruokaa.
Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi.
Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli
itkenytkin.--Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös,
joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella
vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut
tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen
kamariin keittiön takana.
Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa
milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai
7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen
kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa
mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita
puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin
raski hän istua raitiotievaunuunkaan.
Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui
silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja
ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina
entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia
rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat
nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin
ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja
pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.
Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin
seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja
lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai
konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän
unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen
silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa
miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle
lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja
ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista
siitä, mitä oli nähty ja kuultu.
Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän
olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa
palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada
vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät
huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja
kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.
Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika
ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki
huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului
asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen,
raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan
kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti
kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän
etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain
vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne
olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä,
joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa
perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska,
du fjällhöga nord» ... tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.
Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän
ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla,
särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia
polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti
esille nuottejakin ja koetti niiden avulla...
Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös,
paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas
pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden
päivistä.