Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta
tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen
paperiin--kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.
Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet
toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä
--yhtenä kaikkein synkimmistä--kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta
hänen kasöörikseen.
Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä!
Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä
ennen huomannut!
»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»--laulan minä pukeutuessani ja
riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.
Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on
hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!
--Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ...
käännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.
Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen
ylleen.
--Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:--
Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.
Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana
tulee se tapahtumaan!
Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme
pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita
paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän
yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän
onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin
kenenkään muun.
Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme
asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.
Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi.
Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja
lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo
sitä ottaa.
--Mutta se on sinun!
--Ei, ei, en minä ota.
Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää
naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan
yksin sohvalla.
--Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron.
Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme
vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei
ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi
ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää
mahdollista, veli voi tulla mukaan!
Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta
pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.
Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro
alkaa.
Nyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja
kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin
teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä
tiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!
--Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?
Täälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni
taskussa ... minä annan sen, kun mennään...
--No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli
minut aivan unohtanut.
--Galopaad! komennetaan.
Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!
Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.
--Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää
häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla,
seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot.
Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia,
kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan
ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin
ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä,
olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin
minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää
tännepäin kädestä käteen!--Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu
kuin pyörryttäisi.--Promenaad!--Avanssee! Retiree!--Ei, ei! Kaikki on
ehkä menetetty!--minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja
jäykistyn.
Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.
--Voitko pahoin?
--Kuinka niin?
--Olet aivan kalpea.
--Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.
Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien
hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;
--Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.
--Kuinka niin?
--Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.
--Et koskaan?
--En koskaan.
Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni,
mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle--sen
harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:
--Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja
näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.
Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton
erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia
naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.
Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon
_juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran
kalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu
olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen
harmaan paperin!
--Oletko nähnyt Hermannia?
Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.
--Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.
--Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?
--Menetkö jo pois?
--En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään
saattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.
Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.
Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä,
mikä muuten olisin ollut», ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä
seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana
seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein
ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»
_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs
rakkauteni--lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...
Hän säälitti minua.