Seuraavana aamuna--joka oli sunnuntai--oli taivas pilvessä ja ilma
kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita
aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin
yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti.
Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.
--Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja
kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä,
koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?
--Kuka sinulle on sitä valehdellut?
--Hiltusen puotipoika sanoi.
--Se ei ole totta!
--Sitä Fribergin Fannyako sinä?
--Suus kiinni!
Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:
--Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.
Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.
Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä
odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut
ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin
issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie
tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta
meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään,
seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei
olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän
kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka
vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei
kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata
kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta
epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri
kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin
palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä
ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi
kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on
tullut.
Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan
käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin
hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi.
Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä
liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?
Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat
joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että
se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen
mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.
Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon.
Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja
minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje
taskussa kotiin päivälliselle.
En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän
ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun
raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä
tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.
Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa
vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin,
nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia
iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole
aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan...
Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo
hämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa
naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta,
heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.
Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva--sanoin minä--
lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen
ironia--hymähdän minä katkerasti--ratkaista probleemeja, kun elämän
suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!
Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun
vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa
vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta
vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken.
Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja
niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen
ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa,
milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se
hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos
rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se--? Ja jos joskus olisin nopealla
käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä
tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti
olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo
tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala
nielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.
Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin
kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori
alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta
piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.
Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut
vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä.
Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan
sohvan kannelle toiseen huoneeseen.