Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana
ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat
juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos
olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi
voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova,
että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti
saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin
vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen
oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky
narisi ja valitti vaivojaan.
--Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni,
joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.
--Enhän minä mitään...
--Vai et mitään?
--Kun on niin vari.
--Eipähän minulla ole vari...
Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka
minä kärsin.
Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.
Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli
näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja
siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein
itketti.
Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut
kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa.
Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia
lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani,
kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia
tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin
ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin.
Heidän sisällistä arvoaan--pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja
viimeksi Ida Nymaninkin--en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä
olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan
tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin
perustamista.
Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa,
olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti
käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut
valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja
syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen
pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan
rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen
kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En
ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka
voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri
se, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana
todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta
lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on
jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen
tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos
hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei--hyvästi silloin ihanat
unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu
mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain
kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat,
kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet
elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan
tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa,
lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa--lapset!
Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua.
Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt,
että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa
täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli
minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka
päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja
joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois».
Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta.
Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun
hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti
hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa
ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.
Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta,
kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen--se olisi
ollut väärin häntä kohtaan.
Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä
Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon
punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.
Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat
ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö
kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt
tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin
tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä
laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni
konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava--punaiselle paperille
sinisellä musteella--ja huomenna on se oleva hänen käsissään.
--Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.
Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei
ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan
»ilmoitan hänelle tunteeni».
»Minun täytyy saada sanoa sinulle--kirjoitan minä--mitä sydämeni
tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta
tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä
loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja
menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»
Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta
yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin
kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut
muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen
pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.
»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla,
heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me
palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä
vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä
äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi
ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti
kirkastettu--ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti
mieleeni».
----»Ehkä erehdyn--ja voihan ihminen niin helposti erehtyä--mutta
minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle
aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän
puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen
pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle
pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään
välittänyt?»
----»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin,
muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa
kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit
sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui
Rafaelin kuuluisa madonna.»----
»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon
ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi
sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät,
vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni
riehuvaan rintaani»----
»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden
muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties
enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus
vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun
määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta
ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus,
olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»
Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman
konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:
»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon--sillä
nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään,
tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä--niin
pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan
ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää
koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen
kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin
olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon
et varmaankaan--jos et rakasta minua--pannut sen suurempaa huomiota,
mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin
nämä muutkin.--Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain?
--Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.--No, mitä sitten'--Sen saat
sittemmin tietää.--Milloin saan sen tietää?--Kerran!--Nyt voin sen
sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä
kirje on kirjoitettu.--Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin
ikävystyttää. Hyvästi!--Iäksikö hyvästi?»
Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja
kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg--käteen.»
Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä
ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja
laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään
mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.