Alakuloinen toverini kertoi.
Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen
talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.
Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut
rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja
vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin
tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,
leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina
sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan
kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja
halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...
Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren
järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari
piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja
eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.
Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja
Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti
minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman
aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän
väliä pyrki laukeilemaan.
--Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä
tuttavuutemme alkajaisiksi.--Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun
hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin
minä hänen viereensä soutamaan.
--Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.
--En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,--mutta kiinnitti
kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään
soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli
minulle kuin kunnianosoitus.
Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,
jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti
venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu
oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi
helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät
siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta
vaatetta.
Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.
Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan
kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.
Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin
yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä
palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,
jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.
Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme
rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai
seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista
toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja
kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien
puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?»
niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»
Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme
ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja
sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon
penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan
loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo
ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas
jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.
Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää
kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja
järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa
niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:
--Onpa siinä sievällä paikalla talo.
--Sievälläpä näkyy olevan.
--Ollapa se meidän...
--Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
--Mikäs estäisi päättelemästäkään?
--Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.
--Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi
... onhan se kumma nähty ennenkin.
--Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan
rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut
keskustelumme.
--Ottaisi semmoisen, joka lähtee.
Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin
varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.
Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli
juonut, tarjosi hän sen minullekin.
--Juokaa, hyvän se tekee teillekin!
Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä
hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän
vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä
kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia
matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin
häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei
minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.
* * * * *
Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.
Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä
pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin
menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä
huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän
reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään
kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.
Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja
seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen
sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta
lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei
näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli
aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin
paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana
ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen
editse niittynotkoon.
Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari
rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen
aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan
kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän
ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin
melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.
--Iltaa, sanoin minä.
--Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?
--Huonostipa syö.
Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:
--Joko teillä nukutaan?
--Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,
ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.
--Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!
--Eikö lähdetä ongelle, Mari?--tahdoin minä.
--Ei toki yön selkään ongelle.
--Mutta jos tulen päivällä noutamaan?
--Päivällä ei ole aikaa!
--Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?
--Jos isäntä näkee, niin on vihassa.
--Ei näe, kun hiljaa liikutaan.
--Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....
--Eivätkö ne pian mene pois?
--Eivät ne mene,--ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.
--Sitten tulen minä lauantai-iltana.
--Ei saa tulla sittenkään...
Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora
suostumus.
--Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?
--Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.
Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin
päin ja meloskelin verkalleen pois.
* * * * *
Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja
kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en
saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en
viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain
odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin
vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan
näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein
minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin
hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.
Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin
vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin
seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti
vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja
paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin
nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet
pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä
tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.
Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin
oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne
taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.
Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne
tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa
kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni
virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu
semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.
Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole
hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei
kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen
sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi
pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta
pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten
eksyisi suunnastani.
Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni
tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,
kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista
laitoja vasten.
Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen
ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.
Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.
Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa
viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...
Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.
Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,
vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.
Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani
saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän
suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne
nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:
--Kuka se on?
--Minähän se olen ... laske sisään, Mari!
--Tulittepahan te, vaikka kielsin.
--Sanoinhan minä tulevani...
--Menkää toki pois, jos kuka näkee.
--Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.
Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin
sisään.
Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti
päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän
hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä
kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa
tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa
laidalle.
--Mitä varten te nyt tänne tulitte?
Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä
ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut
sanomaan.
Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.
Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla
muita kuin vanha emäntä.
--Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en
taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.
En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä
olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä
ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin
ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä
takaisin.
--Mari, kuule nyt, Mari!
Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä
rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.
--Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!
Mutta minä en päästänyt.
--Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!
--Narraatte vain minua...
Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen
_täytyy_ se uskoa.
--Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.
--Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.
Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,
salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois
omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen
viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä
ympärilleen.
Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö
koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin
puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,
jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla
riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret
puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan
suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli
loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.
Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi
hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran
takaisin.
--Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.
--Ollaan me hyvät.
Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa
mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat
ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri
näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä
ikkunani alla.
* * * * *
Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,
ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä
kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin
tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä
kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,
jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.
Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun
taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.
* * * * *
Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.
Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän
verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun
liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.
--Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.
--En mistään ... ongelta minä...
--Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.
--Kuka sen on sanonut?
--Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta
varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit
siellä Rantalan piian aitassa...
--Rantalan piian aitassa?
--Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?
--Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.
Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
»Lyö, jos haluttaa!»
Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa
toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti
itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä
penkille.
--Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,
niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.
--Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota
koulusta.
Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:
--Aiot erota koulusta?
--Ja sitten rupean talonpojaksi!
En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän
vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja
panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja
alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.
--Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan
lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.
Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se
ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan
asian ottaa uudelleen puheeksi.
Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen
salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan
hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen
enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa
itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän
muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.
Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä
minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli
sitten kouluun lähtökin.
Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä
ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.
Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari
oli mennyt naimisiin.
* * * * *
Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen
unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä
pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin
hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi
vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli
pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä
katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli
heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli
itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos
»kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut
niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä
aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon
kansalainen, jota vastoin nyt olen--en ole mitään siitä, miksi olisin
tahtonut ja miksi olisi pitänyt.