Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy
tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja
kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat
ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja
repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain
suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee.
Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä
»maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin
olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä
myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat
tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä,
kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat
hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta
metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän
sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.
Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen
jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta,
siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven
hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan
kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt
Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla
ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi
sen turkkikarvoja vastasukaan.
Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle
hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.
Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella
oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen
reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne
keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin
heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs
minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi
vaimoihmistä ja renki.
--Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.
--Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.
--Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan
viimeisiä nuo nämä olisivatkin.--Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän
sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?
--Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla
siellä kulkee.
Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain
mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta
he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle
sananvuoron.
--Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä
tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.
--En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?
--Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa
tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...
Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti
siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein
koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä
latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu,
joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.
--Kuinka hän? kysyin minä.
--Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja
apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen
vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.
--Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.
--Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä
vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä
mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan,
vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa
kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin.
Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein
itse haeskelemaan.
--Poika oli jäänyt puun alle?
--Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne
palolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin
tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä
lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli
samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä
polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,
ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin
leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas
tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua
romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se
parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,
ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta
metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse
vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.
--Oliko hän jäänyt puun alle?
--Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.
Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi
uiskenteli lähteessä.
--Entä hän itse?
--Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että
selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen
korttelin syvälle maan sisään.
--Hän kuoli kohta?
--Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun
koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan
siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun
piti jalkaa vetää maasta ylös.
Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua
sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:
--Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin
henki lähti.
--No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?
--Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,
tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei
ollut apua rohdoistakaan.
Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut
isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään
ja piippua vedeltyään virkkoi hän:
--Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla
omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.
Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin
koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta
kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,
luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen
vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan
uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.