Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja
viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee
avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa
tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro
harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja
riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja
tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi
kaikki vain valhetta ja petosta... »Olisit jäänytkin kesämaillesi,
lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on
vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen
sumuun.»
Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein
masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina
valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella
tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo
peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.
Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi
edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja
onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut
laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka
pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot
helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi
niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät--ja luonto
jakelee keväälle kihlojaan.
On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä
toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja
iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu
hyvälle olla ja elää.
Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu
sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa
hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään
kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät
hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki
kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman.
Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin,
tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa
muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu
suokanervan hienoksi lemuksi--ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät
levottomiksi...
Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu
kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin
heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi
lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä
sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja
autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien
ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan
olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne
hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät
saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan.
Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen,
pysyen vaivoin tasapainossa.
Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena
tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan
yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli
maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja
painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja
huuli ojentuu huulta tavoittaman.
Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin
herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden
hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on
hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet
morsiusvuoteen eteen.
Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu
hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan
ilmoita itsestään.
Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat
puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat
hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme.
Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on
häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se
hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon
korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.