Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää.
Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai
tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta
lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on
hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan,
niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja
yöt pitenevät.
Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu,
seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.
Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys
juuri joulua kuvaa.
Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää
paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten
taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen.
Välistä--ja juuri vähää ennen joulua--tuntuu melkein siltä kuin olisi
päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.
Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee
juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina,
jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen
saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet
vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine
huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin
tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.
Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna
ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona,
melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta
hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi
maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.
Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot
lapsuuteni kotoisesta pappilasta.
Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän
täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta
lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä
villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja
jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.
Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki,
kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen
lattialle, niin että koko huone jymähtää.
Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa
pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa
lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen
suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan
mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan,
koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja
emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin
tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia
palleroisista kouristaan.
Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä
toista toisestaan erottaa.
Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä
illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet
villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret
päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu
painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että
silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan,
pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.
Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori,
jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu
katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.
Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä
lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.
Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri
vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.
Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko
äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä
vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko
avaruuden suuruinen.
Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen
kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen
veisuu--niin jykevä ja kumajava--ei kykene kohoamaan muulloin kuin
jouluna.
Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille
hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina,
arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:
»Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa
ja maassa rauha
ja ihmisille hyvä ta-ahto!»
Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja
kirkkokansa humahtaa seisoalleen.
Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten
pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on
laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.
Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu,
että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.