Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin
onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä
kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää
sorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät
samassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja
alenee toinenkin.
Mutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä.
Olimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan
uutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä
toisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien
suloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään
sävellykseen.
Ero vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta.
Muistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen
eteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet,
me kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin
sinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin
sinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois
silkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus.
Nousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja
heittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut
minua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja
minä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et
tahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä
pitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä
meistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä
käännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä
eivätkä sitä muut nähneet kuin minä.
--Hanna, sanoin minä, elä nyt itke ... kuule, koeta nyt rauhoittua...
Ja minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit
yhä itkien kotiisi päin.
Aloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on
rakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä
olet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.
--Jos tahdot, niin käännytään takaisin...
--Ei, ei, mennään vain.
Koetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle
niin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä
vielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi,
veräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli
sillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.
Mutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat
jälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja
vieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas
hevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit
hansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän
tervehdyksen.
--Rakastatko minua, Hanna?
Sinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja
pidit käteni lujasti suljettuna omaasi.
Ja siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme
tasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme,
ja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.
Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti
taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus
kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas
harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä,
ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.
--Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten
pilvisessä kuutamossa, huomautin minä.
--Niin minustakin, lisäsit sinä,--ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki
muut äänet täällä häiritsisivät ... tai niinkuin tuo meidän kulkusemme
laulaisi kehtolaulua koko maisemalle ... kuinka erinomaisesti se sopii
tämän ympäristön sointuun ... sen ääni on vain siksi heikko, että se
juuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.
Me vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin
ajaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen
käydessä liritteli tuskin kuuluvasti.
Virstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.
--Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä
on hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.
Sinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.
Se tupsahti metsään.
Huivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää
hattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin
mieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi
niin naiselliset,
--Rakastatko minua? kysyin minä.
--Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä
pääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi
suudeltavakseni,
--Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi ... tiedäthän
sinä sen ... epäiletkö sitä?
--En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.
Ja sitten me taas palasimme luontoon takaisin.
--Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo
niinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?
--Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä
varjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama
tunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen
alla piilossa.
--Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa ... kuinka
omituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!
--Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin
meitä varten...
--Nuo tienvieruspuut ne ihan varmaan nyt tietävät, että meitä on tässä
kaksi onnellista ... ne kuiskaavat toisilleen, että tuossa ne nyt
ajavat ... etkö luule?
--Niin juuri.
--Kuule, milloin sinä aloit minua oikein rakastaa?
--Silloin kun sinä soitit viulua ja minä säestin. Sinä sanoit, ettei
kukaan ole sinua niin tunteellisesti säestänyt. Entäs sinä?
--Minä heti kohta kun sinut ensi kerran näin ... nuo sinun suuret,
ruskeat, uskolliset silmäsi...
Kyytiä viemästä palaava hollipoika oli saavuttanut meidät ja hän alkoi
kelkassaan ajaen takanamme laulaa. Hän lauloi niinkuin meitä ei olisi
ollutkaan, huviksi itselleen ja iloksi metsän puille:
»Ja älä sinä kultani silloin tule, kun on hiukan halla,
sinun jälkesi tunnetahan joka portahalla.»
Ja samassa kun hän oli sen lopettanut ja mauskauttanut suuta
hevoselleen, alkoi hän kohta uuden ja uudella nuotilla:
»Mitä minä huolin, kun poika olen nuori
ja maata olen kulkevainen,
isä multa kuoli ja äidin otti huoli,
vaan en mä ole surevainen.»
Oli verraton se tapa, jolla hän laulunsa esitti. Virstan virstansa
perästä hän meitä noudatti ajaen sen mukaan kuin mekin, milloin
juosten, milloin käyttäen. Loppumattomasti uhkui hänestä lauluja toinen
toistaan seuraten. Ja hänen mielialansa vaihtelivat. Kun hän oli
vetänyt jotain surullista ja alakuloista kansanlaulun nuottia, näytti
hän siihen kyllästyvän ja heittihe leveään rekiviisuun.
Erään metsätien suussa poikkesi hän maantieltä ja lauloi mennessään:
»Mene sinä sinne, minä menen tänne,
meillä on oma temme,
kumpainenkin oman kullan kotihimme viemme.»
Oli häntä kuin kaipaus, kun hänen äänensä vähitellen lakkasi kuulumasta
metsän peitosta.
Meihin tuli omituinen lapsellinen mielentila. Minusta me emme olleet
ollenkaan niinkuin sulhanen ja morsian, me olimme kuin kaksi
leikkitoveria. Ehkä siihen vaikutti ympäristön talvinen, kylmä puhtaus,
ehkä myöskin se, että pelkäsin sinun rupeavan vanhaa kotiasi
ikävöimään. Minä tahdoin siirtää sinut sieltä niin vähitellen, niin
huomaamattasi, ettet tietäisikään muuttaneesi toisesta elämästä aivan
toiseen. Ja me yhä ajoimme eteenpäin samalla tavalla kuin niin usein
ennenkin kihlauksemme aikana olimme huviksemme retkeilleet kuutamoisina
iltoina.
Metsä rupesi harvenemaan, alkoi tulla taloisia taipalia, ensin
pienoisia mökkejä, sitten suurempia kartanoita. Kaikissa niissä vielä
nukuttiin, sillä oli keskiyö. Oltiin minun pitäjässäni, nämä olivat nyt
minulle tuttuja ja rakkaita paikkoja. Osasin ummessa silmin jokaisen
matkan käänteen ja tien mutkan. Minä näyttelin ja nimittelin niitä
sinulle, minä sanoin, minkä talon halli tuo on, joka tuolta loitompaa
meille haukahtelee. Annoin hevosen puhaltaa täyteen juoksuun, pian tuli
näkyviin kirkko, pitäjän makasiini ja pappila, jonka pihan läpi me
hurahutimme alas jäälle.
Siitä me sitten ajoimme järven yli toiselle rannalle yhteistä kotiamme
kohti.
--Näetkö tuolla, tuolla se on, missä on iso pykälä metsässä taivasta
vasten, vaikka ei vielä näy huoneita. Tällä järvellä me ensi kesänä
yhdessä purjehdimme ... olen sitä niin kauan haaveksinut ja toivonut
... minulla on aivan uusi sievä purjevenhe... Miksi olet noin vaiti?
Sano, mitä sinä nyt ajattelet...
--Sitä minä ajattelen, että olen niin onnellinen kuin vain voin olla...
Ja minä, kuinka olin minäkin onnellinen ja varma siitä, että aina tulen
olemaan! Ja sinä vielä lisäsit onneani sanoessasi:
--Kuinka soma tämä järvi, miten kaunis se mahtaa olla kesällä! Kuinka
hyvin tulen täällä viihtymään!
--Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas
kuin silmä kantaa.
Erotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun
hevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon
perillä.
--Ei näy tuija ikkunoista?
--Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna ... ne nukkuvat
kaikki.
Ja me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon
meitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu
hiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat,
ei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme
kukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme
rappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin
yhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin
olisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme,
katoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko
narahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.
Me kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.
--Hanna! sanon minä hiljaa.
Sinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja
nojaat minuun.
Ja tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme
onnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista
ja tunteidemme hienointa pianissimosointua.
Sitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää.
Sillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia
ilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.