Jospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan
onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen
tulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen,
ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta
niin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla
kaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.
Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen
ja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme
avosilmin viattoman mielen unelmia.
Nukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa
aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni
kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain
silloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön
lahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten
soutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen
tanssisävel.
Emme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen
kaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista
muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo
kukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me
näimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä
mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin,
pyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen,
eteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä,
syleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen
rantoja nuo suuret Itämeren lahdet.
Tänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden
ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja
sen asuttavaksemme viljelleet!
Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja
mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:
Me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se
maa kallis isäimme.
------
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auran rannat, Ruijan suu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
tällä maalla sie oot vahti,
älä ääntäs halveksu!
Noin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja
loimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.
Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen
Kreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli
arkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa
vastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme
mekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!
Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme
taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos
ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo
valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon
Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!
Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!
Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa
urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän
kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!
Ja niissä olisi oleva meidänkin!
Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin
kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on
tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden
uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me
levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat,
meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella
syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee
uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me
suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden
hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja
Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen
välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen,
vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään
kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme
syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti
Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo
»puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen
»olympolaiset.»
Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun
elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä,
vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten
puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan
sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka
keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin
poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut.
Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin
seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä
olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan
takaisin kaupunkiin.
En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät
haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin
yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme
hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä
kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme
uskoneet.
Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan
kulu kokonaan pois.
On aikoja--ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta
jälellä--jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi
niin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa
uskon.