Niinkuin tiedätte--kertoi hän--on elämässä omituisia raja-aikoja,
tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele
eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä,
on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista
ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti
joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata,
taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka
kuvastinta eivät intohimot hämmennä.
Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille
ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen
käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys,
osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi
luotu.
Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin
rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin
eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne
purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän
samanlaisen käärön viereen.
Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.
Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin
viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä
tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.
Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian
kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot
riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.
Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.
Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin
tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus
rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja
kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka
kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.
Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla
sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat
viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten
saarien taa.
Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa
satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys,
joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa
talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee
itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi
alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii
lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa,
kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai
potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.
Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin
vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.
Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven
rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä
kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.
Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli
»Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään
liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa,
kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja
kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä
puuta.
Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä
säveltä:
Oi jospa tänne läikkyilyänne...
Oi jospa tänne läikkyilyänne...
tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia.
Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin
tultuani olin minä äänessä.
Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin
suoraa päätä Seurahuoneelle.
Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin
nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.
--Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se,
jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto
paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään
sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.
Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras
purjevenhe näillä seuduin.
Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran
viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän
matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja
isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa
viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen,
että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.
Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja,
jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin
valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.
--Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle
Grönvall.
Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei
hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen
mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä
kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin
syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.
--Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.
--Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.
--Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan
seteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään.
Mutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän
ansaitseekin.
Ja hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä
joimme me »Tiiran» maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.
* * * * *
Joka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten
sinne mennessäni näin jo kaukaa »Tiirani» keikottavan teloillaan,
keveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet
hyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen
huolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin
kuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen
punainen pohja.
En kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin
jos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin
kerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti
kohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin
Seurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka
käsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi
erään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt,
mutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni
jälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä
tarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin
muut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.
Eivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan
»Tiiraani». Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen
ympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön
tuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit
keikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja
uskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin
nokkaan.
Vihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa.
Viheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti,
sisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty
kullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin
sulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen.
Mielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se
sopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.
Taitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta.
Pyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen,
ajoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä.
Mutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin
musta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.
Ja jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat
rissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden
läpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja.
Voimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti
virkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja
vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta
haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu
rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.
Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi
kerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä
näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä
suurempi.
Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli
mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme
muutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti,
kauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän
salli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja
se lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja
avioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?
Leuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin
yhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle,
suikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden
venheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.
Ollessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat
hänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä,
että minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan
kuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan
nousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen,
ja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo
edeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani
viettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä,
osoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin
kuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen
noususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto
karkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja
kun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä
itseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.
Ihan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti,
ja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki
ja kirkon torni ja laivat satamassa.
Kallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja
kuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen,
alapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa
hiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun,
jossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.
Mutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin
hänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä
irti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän
on siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja
laskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee
taas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin
uimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen
häntä salaa oksien aukosta.
Nyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja
kuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua,
puolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat.
Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.
Tuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden
puolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy
levottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.
En tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien
myötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me
käymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen
myöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon,
perälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja
arvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä »Tiirani»
pienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat
siniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon
pärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja
metsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä
taivasta,
On jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa
lipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan
höyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät
pyöreinä töllistelee.
Me olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on
omituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja
hyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen
hellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin
kiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.
Hän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta
kadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa,
kuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän
taapäin nojaten.
Tätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja
yhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä,
sitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen,
aina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla
mielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan
värähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä
siipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.
Kuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja
voimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse.
Milloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja
laineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin
hekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi,
kun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me
hievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen
puolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien
ja salmien takaa.
Ja joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin
minä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja
ja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan
hankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.
Ja koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina
olla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä,
käydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas
takaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut
kilpailijaa suosiossani.
* * * * *
Mutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.
Ja vähitellen, huomaamattani--se on kyllä surullista sanoa--aloin minä
kyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja
salmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren
käänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.
Kyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli
vakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan
voinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä
vesillä.
Sillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat
»Tiiran» ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella
kantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia
purjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa
ilkkuen ohitse.
Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta
yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut
aina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi.
Pohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.
Joskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui
silloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat
rannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat
tyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja
alakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus
lähenevästä erosta.
Talvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun
lauantaina nostatin minä hänet maalle.
Muistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse
seisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää
riisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt
rissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi!
Kuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät
hänet takaisin niemen nenään!
Tuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä
kaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä
valoisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt
viehätyksensä.
Nyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen
kuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi
sovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta
morsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän
valokuviensa kanssa rinnan.
Niinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna
näillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta
kuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla
niinkin, ettei ole mitään ja että »Tiira» oli viimeinen rakkauteni.