Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun
kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani
ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
sinua»--tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti--: »_äärettömästi_
rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein
onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen
sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea
sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä
hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»
»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan
ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian,
palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa.
Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein
fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista
siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin
tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla,
kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni.
Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen
laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»
»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla
yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä
olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani,
kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja
ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella
istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui
vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni
oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina
juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä
täältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka
monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä,
oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»
»Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin
hengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa
pientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan
vakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme
seuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.»
»Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee
sellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua
niinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko
maailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään.
Sinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon
nuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan,
vaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen.
Minä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä
et ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä,
että tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta
hyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä.
Sano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se
minulle, vakuuta moneen kertaan.»
»Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka
rakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata
sydämensä, koko sielunsa.»
»Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje,
kirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka
sana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta,
maallinen kulta, sen kullan rinnalla»--(Antti mietti vähän aikaa, miten
jatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:)
--»jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme--
sydämissä.»
»Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa
sinun
iäti uskolliselta
Antiltasi.»
»P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä
kirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman
laatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan
postia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja
viimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.