Mutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä,
vähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista
mellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on
tullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?
Kun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona
tiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.
Antti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta
kuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä
kaiveli hän maata keppinsä kärjellä.
Toinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle.
Ne olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain
hulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat
ujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos
pyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat
menemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten
juoksujalassa juhlakentälle.
Antti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi
niiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä
hivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat
takaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä
heilutellen saavuttiin kentälle.
Antin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi
täydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat
voimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät,
pyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat
valahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin
uhalla pistettynä suupieleen.
Siellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston
talonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat
puotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja
herrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot,
hän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne.
Sillä siitä on jo kauan, kun hän oli »elänyt mukana.»
Mutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on
niitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole
muuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan
milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat
täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria,
niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee.
Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista
hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö
omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran
vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä,
kallioiden keskellä.
Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään
merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen
tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu
sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla
kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo
käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus,
joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.
Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja
kasvot jäykkinä.
Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä,
jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen
tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt
elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai
ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin
juuri--pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi.
Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole
uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät
tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä
elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin
terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne,
iloita auringon juhlassa.
Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä
verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan
tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän
kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa
olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö
vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.
Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti,
virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista,
jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin
pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa
hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje
oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia
ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy
pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa
vierekkäin, puhumattomina.
--Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.
--Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.
--Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?
--En minä nyt mitään.
--Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?
--Tuttavako? kuinka niin?
--Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.
--Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.
--Oletteko aivan yksin täällä?
Siihen ei Antti saanut vastausta.
--Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?
--En minä ainakaan vielä aio lähteä.
--Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla
metsässä?
--Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.
--Se taukoo juuri nyt.
Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön
tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät
oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta
survaistaan yhteen.
Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto
lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.
Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen
lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa
kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.
Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä,
kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.
Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten
epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on
hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka
taas se ei maistu niin millekään.
Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä.
Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan
kauhean kömpelöä ja raakaa.
Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa
hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.
Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt
on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se
todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä
on luja tahto.