Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen
parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli
kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat
tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt
hankkimaan.
Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä.
Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului
kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa
päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat
päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson
sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut
kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa
Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja
huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.
Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin
saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän,
miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti
istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja
ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin
kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän
alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli
kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo
aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja
Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka
ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut
tulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli
lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti
jokapäiväisinä poikkeuksina.
Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä
ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan
portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».
Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä
ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa,
soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja
istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.
Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille
paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan
päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei
ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän
ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.
Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken
kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään
tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei
paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa.
Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli
ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata
rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja.
Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi
suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»!
»Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen»
kanssa.]
Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä,
avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja
pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset
olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt
huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.
Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille,
että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin
kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
sinua...», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen,
löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon
Antilla ei ollut taipumusta.
Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja
kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä
palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet
vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset
pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat
solakat ja voimakkaat.
Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut
uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita
silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut,
ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.
He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta
Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.
Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi
entistään autiommaksi. Antin aivot myös.
--Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön,
johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen
ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä
hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se
käy.
Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä
tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.
Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä
ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia
kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se
syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät
selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta.
Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun
puoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole
rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.
Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille
panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys,
oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun
morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen
tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan.
Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja
ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai
kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä
ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja
sanansa väräjämään.
Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti;
puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan
tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi
pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut
luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään
mielestä ollut oikein luvallista.
Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja
katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden
luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa
lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa
kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit
käsivarrella.
Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta
reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä
kukkaskimpun.
Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee
vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.