Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan
ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti
kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen
paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.
Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten
pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti.
Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle
niemen nenään.
Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu
mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin
pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat
intohimoisesti.
Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos
ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät
puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä
hanat vireessä.
Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa
hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.
Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei
muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei
periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.
Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme,
suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän
_uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.
--Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.
--Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja,
se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!
--Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!
Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu
sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.
--Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?
--Päästetään irti ja ammutaan!
Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt
ojona.
Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:
--Valmiit! Yks ... kaks ... kolme!
Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta
metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun
savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.
Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet
ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa
päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa
syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme
kahvilla ja konjakilla.