Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin
syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme
vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä
teimme sinne suuren retkemme.
Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti
kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin
elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja
laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä
koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne
kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden
kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei
uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän
aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin,
kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun.
Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä
me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa,
ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa.
Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus
kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä
ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja
nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli
olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin
kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen
jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.
Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti,
vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta.
Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat
vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa
itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään
jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä
niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin
kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin
päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun
helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina
laukaisemaan.
Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta
tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat
tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.
Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä
vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs
muurahaisia.
Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla,
yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.
Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis
on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen
kukin parasta väijymäpaikkaa.
Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen,
ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!»
Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen
ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta
koko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja
jäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus
niitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma
ajettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina
koirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta
hädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet
päänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua
aukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää
satutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi
pysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen
seasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka
ympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus
lähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja
palaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin.
Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet
kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä
kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.
--Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa
neljässä tunnissa!
Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset
olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli
ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.
Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja
kiertää kädestä käteen.
Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus
alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään
koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri
niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää
viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta
valuen, siihen läähättämään.
Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua
pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä
huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.
--Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.
Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.
Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna
olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko
kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet,
aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti
kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän
on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata
varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi
ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja
jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli
sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja
poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen
jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin
turvattomina...