Me olemme olleet koko vuoden niin sovinnollisella tuulella. Olemme
auttaneet köyhiä, olemme tehneet hyvää lähimmäisillemme, olemme
nauttineet taiteesta ja kirjallisuudesta. Musiikin mukana olemme
sulaneet helliin tunteihin. Joskus olemme tulleet synkälle, mielelle
lukiessamme ihmiskunnan kärsimyksistä. Muutamat meistä ovat niistä
kirjojakin kirjoittaneet. Olemme puhuneet sorrettujen puolesta, olemme
pauhanneet »raakaa voimaa» vastaan. Se meitä varsinkin on saattanut
siveellisesti kauhistumaan, että olemme olleet näkevinämme sorrossa
hyödytöntä kiusantekoa. Joskin olemme ymmärtäneet sen, että »taistelu
olemassaolon puolesta» pakottaa suden raatelemaan lammasta, niin on
siveellinen tunteemme aina pannut vastalauseensa kettujen menettelyä
vastaan, jotka hanhiparveen päästyään haaskaavat sen viimeistä päätä
myöten ja näyttävät tekevän sitä vain omiksi huvikseen.
Me itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut
siveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän
ollut niin mukava pommittaa muita.
Ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin
hiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties
pahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on
tullut »ihmispetoja.» Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme
raaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän
täytyy tyydyttää herännyttä himoamme: »surmata huviksemme.»
* * * * *
Heinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen
muutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi,
hienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa
kuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä
ristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja
haapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.
Meillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa
surullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo
hengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin
juhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti,
naputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa
pihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin
kissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme
pöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme
metsästystä varten tehdyt saappaat.--Koira on sidottuna sängyn jalkaan.
Se loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo
häntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä
taputtamatta: »Musti ... onko se Musti ... voi Musti-miestä...»
Mielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää
meidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee
samalla tavalla kuin mekin.
Se on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme ... me olemme
kuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama
intohimo, into »surmata huviksemme.»
On meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella
kymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan »lintuja
ampumaan.» Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen
valmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä
kiirehtimässä.
Tukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa
hieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina
päivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja
Musti keskellä venhettä.
Kesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää
sillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja
hyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika
kestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä
toiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno,
puhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte
mennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei
aloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi,
häpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin.
Selittää, että se on _periaatteen_ kannalta väärin. Ainoastaan kurja
sala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni,
joka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan--
huvikseen.
Mutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä.
Musti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee
kokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja
silmäkulmat kireellä.
Jo tekee Musti tiukkoja mutkia niityllä.--»Se on jälillä! Se on
jälillä! Isä!» Pojan ääni värähtää kiihkoa. Ei isänkään käsi ole oikein
vakava. Se vavahtelee hiukan pyssyn ponnessa.
Kuuluu polskaus maan rajassa. Emo poikineen heittäytyy veteen, heinikko
lakoilee. Ja nyt on peto päälläpäin ihmisessä: »Souda, souda!--Ka,
survi, survi!» Ja isä ja poika ovat molemmat kyyryssä työntelemisestä,
venhe hyökkää kohisten eteenpäin, koira on loikannut järveen ja ui
jälestä, häntä liehuen pinnalla.
Räkättäen lentää emo ilmaan, potkaisekse kuin pallo kohtisuoraan ylös.
Samassa paukahtaa laukaus, ja kuperkeikkaa heittää lintu, pudoten
takaisin järveen. Pyssyn suusta nousee vielä savua, ammuttu potkii
verissään, ja laukauksen kaiku räikyy rantoja pitkin.
Kuuluu piipatusta viideltä kuudelta taholta. Näkyy virejä rantaan päin.
Poikue on noussut maalle. Ne ovat piiloittauneet heinikkoon. Isä laskee
sinne koiransa ja poikansa, jolla on mela mukanaan. Peräkkäin he
juoksevat heinikossa. Isä seuraa venheestä heidän liikkeitään. Taas
»elää» Mustin häntä. Hän tekee hyppyjä ylös, paiskaa päänsä mättään
kupeeseen, ja poika lyö vimmatusti airollaan. »Isä, isä! Minä tapoin
sen!»--»Onko se isokin'»--»Näin iso!» Poika kiikuttaa siipiräpylästä
ensimmäistä saalistaan, joka on hienountuvainen, kurja sorsanpoika.
Ja nyt alkaa se, jota minä sanoisin »verisokeudeksi». Moneen kertaan
risteillään lähiseutu, koira ja poika mellastavat maalla, isä ottaa
vastaan ne, jotka koettavat pelastua järveen. Airot, hampaat ja pyssy
tekevät parastaan. Latinki latingin perästä laukeaa. Sota kuuluu järven
laaksosta kaukaisiin mäkikyliin.
Sitä kestää koko yön. Päivä on jo korkealla, kun he alkavat
paluumatkansa.
Vihdoinkin ovat metsämiehet rauhoittuneet. Heidän sopii olla
tyytyväisiä, sillä kaunis on kokoelma tuossa venheen pohjalla. Eräs
harmi sekoittaa kuitenkin iloa. Viimeisestä poikueesta oli jäänyt
saamatta yksi, joka kovin kauan ajatti itseään. Siihen oli kyllä
sattunut yksi laukaus kolmesta. Mutta se oli sittenkin sukellellut
pitkiä matkoja ja kauan ollut kadoksissa.--»Lähdetäänkö ja heitetään?--
Ei heitetä vaikka henki menköön!»--Ja niin oli uudelleen alettu. Oli
tuohustuttu ja suututtu ja kerran kirottukin. Se oli uskaltanut, rähjä,
asettua vastarintaan. Ja siitä se oli ikäänkuin kostettava. Sen
saaminen oli nyt kunnian asia. Isä oli »päättänyt», että hän ei heitä.
Ja ainoastaan koiran kyllästystä ja uupumusta sai haavoitettu
sorsanpoika kiittää siitä, että hän rantapajukon juurien onkalossa
säilyi--yksinään kuolemaan.
* * * * *
Niin, me olemme kuin olemmekin petoja. Ja pahempiakin. Sillä saalis on
meille sivuasia. Me metsästämme, s.o. surmaamme surmataksemme. Me
nautimme itse ajosta. Ja kun palaamme kotiimme ja laskeudumme levolle,
niin tunnemme sekä ruumiissa että sielussa tyydytetyn himon rauhan.
Haaveksimme ja kattoon katsellen kertaamme mielessämme kaikki
kohtaukset. Musti haukahtelee hänkin unissaan, ja jalat viputtavat.
Kuinka me ymmärrämme hänen tunteensa! Hän on yhtä viisas kuin ihminen,
yhtä viisas kuin me itsekin.
Metsästys on meille välttämätön virvoitus. Meidän täytyy saada joskus
»palata luonnon kannalle». Muuten ehkä eksyisimme liian pitkälle
alkuperäisestä tarkoituksestamme. Sivistyisimme kovin hienon hienoiksi
kaunosieluiksi.
Eikähän sitä kukaan kielläkään, metsästämistä. Senhän sallii lakikin,
ja se siihen kehoittaakin, määrätessään meille sopivan ajan.
Ampukaamme siis nyt, kun on lupa-aika. Paukuttakaamme niin että vesi
läikkyy lammessa. Ja jos joku tulisi väittämään, että polveudumme
apinoista ja ehkä vähän alempaakin, niin sanokaamme ylevästi hymyillen,
että se on tuo sitä Darwinin oppia. Meidän oppimme opettaa, että me
olemme--Jumalan luomia.
Sillä eläimillä ei ole meidän yhteiskunnallisia taipumuksiamme. Ne
eivät voi nauttia taiteesta eikä kirjallisuudesta. Ne eivät tunne
sääliä kärsiviä kohtaan eivätkä ymmärrä siveellisesti kauhistua
heikompien sorrosta--niinkuin me.