Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa
mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat
raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää--sitten laulua ja soittoa jossain
suuressa salissa--ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate,
joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu
ja huutaa ja huitoo--Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen
punainen--ja itkua ja riemua--ja kätten rätinää--juna viheltää ja vaunu
nytkyy ja pysähtyy...
Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen
saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri
nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen,
mieli vaipuu ja muistot häipyy.
Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison
rappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten
koivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut
jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin
tämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.
Lämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen
maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.
Yht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja
olen ikkunani edessä.
Keskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli
ruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina,
jalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se
puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.