Minulla ei ole omia metsästysmaita, ei pyhitetyitä pyydysmetsiäni,
mutta minä ymmärrän sen viehätyksen, mikä niillä on niille, joilla
ne on.
En ole koskaan kadehtinut niitä, joilla on paljon peltoja, suuria
niittyjä, laajoja tukkimetsiä. Mutta kun kuulen puhuttavan rikkaista
englantilaisista, jotka pidättävät laajat alueet viljelemättöminä,
saadakseen tasankoja pitkin karkuuttaa koirien perässä, jotka kettua
ajavat, tai kun kuulen, että ainoastaan Ranskan presidentillä on oikeus
metsästää Fontainebleaun metsässä--jossa sivumennen sanoen voisi
polkupyörällä seurata koirien haukkua--silloin tahtoisin olla lordi
Salisbury tai presidentti Faure. Eikä minulla olisi mitään sitäkään
vastaan, että voisin yksin omistaa metsästysoikeuden jossain
kokonaisessa pitäjässä Suomessa.
Saahan sitä nyt vielä--jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi
hankkia itselleen omia maita--metsästellä jotenkin vapaasti Suomen
saloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten
lampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea
metsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.
Sillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.
Miksi niin lienee?
Luulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin
luontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan
pistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun
kaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä,
ettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja
metsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta
tai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin
himo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin
voisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on
syvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden,
salaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä
minä nyt kävelen yksin erämaassa--ajattelen minä aina yksinäisiä
polkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen,
olen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon
kanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa.
Täällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta ... ei näy ... on
jälillä ... kohta kuulen haukunnan...
Se on ihmeen suloinen tunne ... mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni
toisen koira, paukahtaa toisen pyssy ... tunnelma on häiritty, lumous
on poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.
Mutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei
pelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä
mietteissäni...
Se nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on
toisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita
haluamaan.
Jos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin
itselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada
tuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa
vapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen
rauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin
tiedän minä, että he saavat kiittää _minua_ siitä, että ovat olemassa.
Kun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet
sinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei
kukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille
poluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa
pienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen
hävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun
tuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo... Siitä se minulle
kiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni
uskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka
olen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri _näissä_
metsissä ja _noissa_ puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään
muualla.
Ja kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen
niittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan
kuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä
tunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan,
ei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko
talvenkin, ettei _sitä_ jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että
se saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se
sitä sattuisi huvittamaan.
Eikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta
muitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä
myrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes
minua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven
toitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä
täytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä
Tapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.
Pitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin
olisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä
ne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla
mailla parhaiten viihtyvät.
Keväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän
häähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja
ottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin
mustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata
ohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin
heitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen
turhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus.
Oravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi,
en häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin
haastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan ... ja
pian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.
Mutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin
minä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle,
ettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla
sametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon
takaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on
huvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut
ja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut ... tuolla se nukkuu
mäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun
tulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa
hänet herättää... »Lihot liiaksi, jos et jaloittele»... Siinä se on,
pöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee,
mitä se tuo ... ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle,
istahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan
talvista taivasta vasten. Se miettii: »ei ole sinulla koiria kanssasi»
... ja palaa takaisin...
Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka
uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä
ryvettelisin ja armotta sakottaisin.
Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä...
Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin...
Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa ...
hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut
hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä
puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei
jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita--asettuisin
oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua
alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa,
nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen
eteensä--tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa
aholle, tulee kohti--siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi
koirilleni--ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos
mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni,
ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken
päiväni kotiin,--sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä
arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää
tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin
onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä
syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.
Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin
kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en
haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat
kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.
En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat
omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos
olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.