Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi
hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:--»Mitenkähän se vanha ruuna
jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?»
Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan
takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen
uni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
hänelle virkkoi:
--Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
--Mitenkä sinä autat?
--Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä
vedän.
--Minne sinä menet?
--Menen joululahjoja viemään.
--Annatko minullekin?
--En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.
--Kenellekäs sitten annat?
--Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
pahoin pitelevät ja kiusaavat.
---Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian
kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
kelkkaa upottanut.
--Vien jäniksille joululahjoja.
--Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
--Olehan vaiti nyt!
Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki
näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
kahdelle jalalle haltian eteen.
--Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan.--Kuulehan, elähän mene ...
sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle,
jos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.
Iloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan
mennessään.
--Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
--Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
--Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
--Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
kaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.
--Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
--Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.
--Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
unohtaa!
--Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira
hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä
täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen
ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
--Mikset sinä syö? kysyi haltia.
Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja
korvat velttoina.
--Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?
Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.
--Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt
yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen
heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä
vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä
on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät
turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla
sivaltavat.--Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän
perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
--En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
--Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa
olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille.
Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen
silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.
--Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä
hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä
muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven
kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä!
Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten
heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla
syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako
elääksesi?
Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti
kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.
--Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä
murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt
sinua joka päivä taputtelemaan.
Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä
nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä
purra rouskutella.
--Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt
ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
--Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he
olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas
istui kelkassaan.
--Enkö antanut--kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt
se sitä kesään asti muistelee.
--Muistaakohan sen?
--Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet
ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat
päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.--
Hauskaa joulua nyt sinullekin!
--Joko sinä menet?
--Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut
talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on
semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
--En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin
nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin,
niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin
myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka
siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti,
ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
--Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.--Nukuitko
sinä?
--Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
--Mitä sinä horiset?
--Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja
peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä
eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on
taas niitä Heikin houreita.
Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle
sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
heiltä olisi mitään puuttunut.
Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
--Elä lyö!--jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.