--Katsopas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean,
jäätyneen jäniksen.
Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
itseään kiittelemään.
--No, jopahan sai saaliin!
--Mistä sinä sen sait!
--Jo sitä on poikaa!
--Sinusta se vasta metsämies tulee!
Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
ollut pellon alla aidan raossa, ja melkein joka päivä oli hän käynyt
pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
hehkuivat, silmät loistivat ja voitonriemuisena riiputteli hän saalista
takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vain ei mitään
virkkanut. Äänetönnä hän vain hämmenteli puuropataa lieden ääressä.
Sitten hän sanoi:
--Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
kuitenkin hiukan hänen iloaan, ja hän koetti puolustella itseään sillä,
että sanoi:
--Itsepähän kävi lankaan!
--Vaan kukas sen pani sen langan?
Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vain:
--Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla, ja
missä vain oli pupu polkua tehnyt aitain alitse laihopeltoihin tai
tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
hän vain tuli, sanottiin hänestä:--Tämä Pekka se vasta poikaa on!--Äiti
vain ei koskaan kiitellyt.--Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
Kuinkahan kauan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ettei saanut käymään lankaansa
sitä jänistä, jota mieli olisi kaikista eniten himoinnut. Se oli
pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
ilmestyy entisen olinpaikoille.
--Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti
tepastelee.
--Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.
Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.
Mutta kun hän viritti lankana yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjästä. Eikä se
näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
pyyntihommia.
Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinän rakoon. Panipa vielä
vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, jotta se siihen astuessaan säikähtää
ja lentää suinpäin satimeen.
Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus, ja hän
ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vain toisesta
takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
alitse pääsi jänis pakoon. Ennenkuin Pekka ehti päästä syvästä lumesta
taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.
Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua, ja
hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
jänis istua kökötti vuoren harjalla, ponnisteli Pekka vasta
puolimäessä.
Pekkaa alkaa jo uuvuttaa, hiki valuu virtanaan otsalta ja sydän
läähättää niin, että täytyy välistä pysähtyä henkeään vetämään, kun
jalkaakin livettää niin, että on tuon tuostakin silmilleen tuuskahtaa.
Päästyään mäen päälle jaksaa hän tuskin jäsentä liikauttaa.
Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.
Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas.
Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis.
Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle
puolelle suinpäin lumeen.
Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
verille, niin että hankikin punottaa.
Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä, ja jäniskin näyttää
huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.
Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.
Pekalta pääsee itku, ja kun hän on aikansa itkenyt, kahlaa hän toisen
suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
yhä vetistellen, kotiinsa.
Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan, mitä hänelle on
tapahtunut.
--Sitäkö sinä itket, ettet saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun
luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?
Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
yölläkin maatessaan vuoteellaan seinään päin kääntyneenä. Niin pian
kuin hän vain muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli
häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. »Entäs
jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.»
Heti kun päivä alkoi valjeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
hän helposti jäniksen jäljet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli tarttunut näreeseen.
Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
vilkuttaen.
Kun Pekka tuli kotiin, ei hänellä ollut muuta saalista kuin katkennut
jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
kihahti hänen silmässään.
Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.
Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui taas pian
tepastelemaan talon ympärillä--ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
nytkin.