Uusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä
odottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se
on kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian
kuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut
siellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan
likaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.
* * * * *
Pitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin
kuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui
notkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli
valoisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen
venhevalkama.
Varhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista
puhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan
järjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja
piippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki
saman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti
rautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot
pantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo
pitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin
lähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.
Sama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama
autio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat
venheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle
rannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille
teloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.
Satunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella
läheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko
sen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet
olivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli
rantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja,
eivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat
rantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.
Täällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä,
kuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet
ikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä
kosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta
takaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä
hiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä
lakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.
Kesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin
seutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan
tekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan
minulle itsellenikin seuraa.
Semmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan
viehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.
Mutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli
ennen.
Ne ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee
nyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän
kauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä
miellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan
»rykirannaksi», ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.
Nimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien,
ikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon
siivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa
ja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden
pinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun
ovat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta
kauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno
hietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän!
Ja ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa
joinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen
anastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen
käytti tilapäisenä ruokapöytänään.
Venheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse
vanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein
suurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden
keskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on
sekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä
vähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan
ei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi.
Ei olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on
ympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne
ovat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja
siirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.
Rykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti
venhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia
ole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä
metsähiiri enää uskalla tulla esille.
Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle
uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin
kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.