Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan
suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan
mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton
virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat
hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin
riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden
suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on
vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän
voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö
tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan
ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain
puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja
noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.
Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää
huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään,
sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.
Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista
sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli
ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon
otetuksi;--kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli
kaikkialla tervetullut vieras;--kuinka hän suurissa, isänmaallista
innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten
säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja
seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;--kuinka hän oli
mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän
keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä;--
ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa
ja Kööpenhaminassa ... päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla,
huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia,
helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta,
väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten
vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta
poistuvan laivan kannelle!
Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä,
joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan
levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi
tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet
isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja
tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt!
Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden
paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi
muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.
Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket,
kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella
valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin,
ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle
jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan
ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona
omisti--tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet
yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja
nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän
vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut
mukana.
Se oli huoletonta, ihanaa aikaa... Mutta nyt se on mennyttä kaikki,
haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita
muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat
surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut
lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka
aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät
tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää
olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas
entisestä elämästä kuin hän itsekin.
Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta,
että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin
pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja
läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä
suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä
monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf
Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain
ulappain eteensä aukeavan.
Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain
alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras
kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen
lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat
laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä
edelleen.