Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen
aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa
ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut
kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu
hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen
vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.
Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli
unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä
aamuna.
Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:
--Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi
keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. »Pois pitää siitä
nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän
maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.»
Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä
väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja
päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi
mökin mies.
Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu
soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa
tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka
kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa.
Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin
mökkiläisilleen.
Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:
--En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös
ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: »Saat, Suomalainen,
Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna
pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen
ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi
tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.» Ja kättä lyödenhän oli
pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.
--Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan
kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät
tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on
puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.
Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä
tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.
--Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin
hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä
olisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä?
Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän
vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät?
Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?
--Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.
Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:
--Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja
miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta
minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.
Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja
laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin,
ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:
--Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä
talomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja
huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä
menen omilleni.
Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:
--Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi
karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten
mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään,
kylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.
Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja
poika siementi jälen aurallaan--niinkuin olivat jo monta monituista
kertaa ennenkin tehneet.